Pitkästä ilosta

Istun hostellihuoneen sängyllä ja valmistaudun viimeiseen Australiassa vietettävään yöhön. Kuvissa on esitelty sunnuntaisen Atherton Tablelands -reissun tunnelmia. En nähnyt Cairnsin lounaispuolella juuri sitä, mitä luulin näkeväni, mutta sain mm. nähdä kauniita maisemia, uida sadeveden täyttämässä kraaterissa ja nähdä vilauksen uivista vesinokkaeläimistä. Siitä seuraavat kaksi vuorokautta ovat kuluneet melko hitaasti ja ajatukset ovat risteilleet menneistä Australian ajoista tuleviin matkakohteisiin ja aina Suomen kesäänkin asti. Huomenna viimeistelen Australian reissun lounastamalla Hungry Jack'sissa ja ostamalla itselleni purkillisen valkosuklaan makuista kaakaojauhetta Gloria Jean'sistä ennen matkaamista lentokentälle.

Olen innoissani tulevasta Uuden-Seelannin kierroksesta, vaikka minulle ei olekaan aivan selvää, kuinka paljon ehdin näkemään. Minulle on tärkeintä se, että pääsen autoilemaan kauniisiin maisemiin loistavan musiikin säestämänä ja unelmoimaan kahden meren äärelle tilavan vuokrapakun matkasängyllä. Riittävä ruoka ja muut virikkeet ovat vain bonusta. Sitten on vielä kahden viikon Polynesiassa löhöily. Sieltä haetaan täydellistä rauhaa ja kiirettömyyttä, jotta saan luettua loput lukematta jääneet kirjat (tänäänkin ostin kaksi lisää hintaan 5$/kpl) ja ehkä muutettua rusketusraitani järkevämmän näköisiksi. Ja tietysti syötyä hyvin. Facebookit ja sähköpostit toivottavasti unohtuvat pariksi viikoksi ja ehkä blogin päivityksetkin vaikenevat. Tavoitteena on kirjoittaa jonkinlaista päiväkirjaa, joka ilmestyy kuvien kera ilmoille viimeistään Suomesta käsin.

Ajatuksissa Australian reissusta ovat päällimmäisenä olleet mm. pari viikkoa tomaatinpoimijoiden hostellilla, Tasmanian luonto ja Hobart, viinitilan ihmiset sekä Brothermanin kanssa vietetty aika. Jotta homma ei menisi liian syvälliseksi, niin otetaan tähän väliin Kotkaa päälle tyyliin Australian topit ja flopit.

Huonoin päivä:
Ehdottomasti viimeinen perjantai töissä viinitilalla, kun jouduin töihin ravintolan keittiöön tiskaamaan. Tein lähes tauotta seisten yli yksitoista tuntia työtä, jota en osannut enkä todellakaan ollut valmis oppimaan. Kaksi päivää aikaisemmin olin saanut potkut ja viimeinen nöyryytykseni oli tämä skeidassa rypeminen. Ei. Jatkoon. (Kunniamaininta myös 40-asteiselle Bondi Beachille, joka sai minut tappamaan puhelimeni. Sen päivän vaikutukset kuitenkin nollattiin melko nopeasti.)

Paras yö:
Uudenvuoden aatto. Ilta aloitettiin korttipeleillä hostellin keittiössä ja samanhenkistä juhlakansaa kerääntyi pöytään lähinnä Saksasta, Ruotsista ja Ranskasta. Kahdet ilotulitukset lämpimässä kesäilmassa myöhemmin alkoi livemusiikin siivittämänä tanssi ja hassuttelu, joka jatkui oluiden virrassa valomerkkiin asti. Yö jatkui pizzaslaissin voimalla ja päättyi hiljalleen ihailllen vuoden 2011 ensimmäistä auringonnousua.

Paras uusi tuttavuus:
Tähänkin on täysin yksiselitteinen vastaus. Uudenvuoden vietossa täysin mukana ollut ruotsalainen ikätoverini Ms. S. Hänen kanssaan olen ollut Facebook-yhteydessä tasaisin väliajoin Tasmaniasta lähtemisen jälkeen. Hän jäi Tasmaniaan lähes koko syksyksi mm. poimimaan kirsikoita ja viinirypäleitä työkseen. Hän myös kirjoitti artikkelin tasmanialaisista viineistä ruotsalaiseen viinilehteen. Kotiin hänen piti lähteä eilen, mutta matka on viivästynyt pitkällisen sairastelun vuoksi. Jotain mätää on neitokaisen haimassa ja sairaalaöitäkin on ollut kuulemma useampi. Toivon tapaavani neiti S:n vielä joskus Ruotsissa, Suomessa tai ties missä.

Äitini kollega Maria oli myös ihastuttava ihminen ja olin onnekas, että hän ja hänen perheensä ottivat minut joulun alla avoimin sylin vastaan Rochfordin potkujen jälkeen. Jouluaatto ehkä oli vähän liian meluisa minun makuuni, mutta Dandenongsilla autoiltu päivä oli erittäin mukava.

Paras päivä:
Oikeastaan mikä tahansa turistireissu; Great Ocean Road, Philip Island, Blue Mountains, Jenolan Caves, The Pinnacles, Kuranda, Tablelands, Tiomanin kierto, krokotiiliristeily jne. Myös kaikki muut elukkavisiitit olivat aika huippuja. Parhaiten muisitissa on Perthin lähistöllä kengurun ruokinta ja vompatin kanssa poseeraus.

Parhaat näköalapaikat:
1. Mount Wellington, Hobart
2. Eureka Tower, Melbourne
3. Marina Bay Sands, Singapore

Top 5 eläimet:
1. Harmaa kenguru
2. Suolaveden krokotiili
3. Nokkasiili (Echidna)
4. Kiimainen uroskoala
5. Vompatti

Surkeimmat eläimet:
Kauhean kuuloiset Kakadut

Parhaat työkaverit:
3. Boaz. Boazin kanssa käytiin useampaan otteeseen elokuvissa ja hänen kämppiksensä oli maailman kanssa lähes täydellisessä harmoniassa. "Kaksi vahvaa soturia, jotka ovat vahvoja, taistelevat ja taistelevat. Mutta kukaan ei koskaan voita." Viimeiset viikot Boaz oli kuitenkin usein huonolla tuulella/väsynyt.
2. Richard. Richardin kanssa tein töitä kolme päivää lähes joka viikko ja tulimme hyvin juttuun. Huumorintajut osiivat yhteen ja opin häneltä paljon. Tutustuin ohimennen hänen vaimoonsa ja tyttäriin, mutta en ehtinyt toista heistä Sydneyssä tapaamaan. Puhelinnumero hukkui Tyyneenmereen.
1. Darcy ja Tim. Rochford Winesin nuoret pojat olivat hauskoja, sosiaalisia ja ahkeria. Fiksujakin vielä. Tim sai kaikki nauramaan matkimalla Saschaa ja Darcy toi hymyn huulille (paitsi sinä yhtenä perjantaina) ilosella asenteellaan.

Jaa-a. Eiköhän siinä ollut jo aikalailla listauksia. Loistava reissu on ollut. Paljon uutta ehdin nähdä ja muutamiin juttuihin ehdin tutustua entistä paremmin. Joku kesä täytyy vielä palata ja tehdä täysi kierros Adelaide-Uluru-Darwin-Broome-Perth ihan rauhassa. Toivottavasti silloin joku lähtee mukaani.

Lopuksi sanon vielä vastaavalle välivuodelle lähtijöille vinkiksi, että jos se vain on mahdollista, niin kannattaa ottaa kaveri mukaan. Jotkut kustannukset puolittuvat kaverin kanssa ja aikakin kuluu varmaan kaksi kertaa nopeammin. Kaverista pääsee varmasti joskus hetkeksi eroon, mutta yksin matkustaessa voi joutua lentämään Singaporeen, jotta saisi juttuseuraa. (Olenkohan mä jo kirjoittanut tämän saman jutun jo aikaisemmin?) Jos on lähdössä ihan vain vaihtoon tai jos on ihan yhtä rohkea (lue tyhmä/hullu) kuin allekirjoittanut, niin kannattaa todellakin lähteä yksin. Eikä kannata välttämättä odottaa 28-vuotiaaksi asti ennen maailman valloitusta. Hostellielämää ymmärtää ja jaksaa varmasti paremmin nuoremmilla vähemmän pullamössöityneillä aivoilla.

Kiitos Australia. Joku päivä palaan valloittamaan sen erämaan, josta puhuin. Siihen asti,
Cheers!

Katso, krokotiili loikkaa

Bobo.

Jaahas, kait sitä pitäis vähän tekstiäkin olla, muuten luulette minun menehtyneen tai jotain. Toisaalta teidän on hyvä totuttautua siihen mahdollisuuteen, että päivitysten määrä saattaa olla rajattu Australiasta poistuttuani. Bloggailu on vaikeaa, kun on ensiksi ihan aloillaan ja sitten koko ajan liikkeellä tai jatkuvasta menosta väsynyt. Olen jo poistunut Darwinista ja kaartanut Australian reissun loppusuoralle Cairnsiin, josta löytyvät myös lähtötelineet.

Darwinissa oli erittäin lämmintä, yli 30 astetta joka päivä, ja aikaa kulutettinkin runsaasti äidin kanssa hotellin uima-altaalla. Mukava oli synttäreistäkin nauttia vedessä polskiessa ja kirjaa lukiessa. Pari ensimmäistä päivää tosiaan laiskoteltiin ja käytiin ostoksilla. Ostin itselleni synttärilahjarahoilla ihka oikean didjeridoon, joka lähti saman tien postissa Suomeen ja saapuu sinne reilusti ennen minua.

Ensimmäinen ja toinen pääsiäispäivä oli varattu turistireissuille ja kävimme sekä Nitmilukin, että Litchdieldin luonnonpuistoissa. Ensiksi mainittu oli yli neljän tunnin ajomatkan päässä ja perillä risteilimme Katherine Gorgessa eli rotkossa olevassa joessa (kurussa?). Näkymät olivat uskomattomat.

Seuraavana päivänä poikkesimme Adelaide -joella katsomassa hyppiviä krokotiilejä ennen matkaamme Litchfieldiin. Krokot olivat rohkeita ja yksi suurimmista ilmestyi aivan tyhjästä pinnalle juuri minun ikkunani kohdalla. Litchfieldissä näimme isoja termiittikekoja (yhdessä oli sisällä noin 60-vuotias kuningatar), vesiputouksia ja lisää jylhiä veden muovaamia maisemia. Kävimme jopa turvallisesti uimassa ilman krokotiilien pelkoa.

Retkillämme näimme myös valtavia maantiejunia eli rekkoja, joissa oli tyypillisen kahden osan sijasta kolme tai neljä osaa. Painoa mokomalla voi olla 170 tonnia ja renkaita yhteensä 70!

Ikävin puoli Darwinissa oli kodittomien Aborginaalien määrä. Teoriassa olen heille hyvinkin empaattinen, mutta laiskasti kapuloita hakkaavat yön mustat miehet, jotka kerjäävät kadulla kädet ojossa ovat kieltämättä pelottavia. Heistä myös varoitellaan runsaasti, erityisesti naisturisteja.

Lentoni Cairnsiin lähti tänään aamulla 6:20 ja herätyskelloni pirisi jo puoli neljältä, koska lento oli kansainvälinen (sama lento, jolla itse tulin Singaporesta). Kaikki meni kuitenkin hyvin enkä ole joutunut edes päiväunille.

Raha-asiat näyttivät hetken pahalta, mutta Ulurun kokoinen monoliitti vierähti sydämeltäni, kun sain rohkean kokeilun kautta selville, että uuden luottokorttini PIN-koodi on sama kuin vanhankin. Tämä ei ollut itsestään selvää, sillä uusi kortti on eri tyyppiä ja numerokin on vaihtunut. Kävin vielä varaamassa itselleni erään turistireissun sunnutaiksi ja maksoin sen PIN-koodia käyttäen kortillani.

Tänään olen myös saanut ilmaisen didjeridoon soiton oppitunnin ja kävinhän taas elokuvissakin. Elämä hymyilee ja Cairnsissa on mukava keli; Vähän ehkä kosteampi kuin Darwinissa, mutta ei liian kuuma ja illalla voi ehkä käyttää huppariakin. Suunnitelmissa on kaksi tai kolme reissua viikon sisään ja sitten lennetäänkin jo autoilemaan kauniiseen Uuteen-Seelantiin. Yritän saada ilmoille ainakin yhden päivityksen, jos ei kahta, ennen sitä.

Iloista pääsiäistä ja hauskaa Vapun odotusta!

Lajien synty

Hei,

Tämän päivän tarina kertoo rakkaasta matkakumppanistani ja sopii hyvin myös pereen pienemmille. Kuten tiedätte, lähdin yksin kiertämään Australiaa viime vuoden elokuussa. Marraskuussa minulla oli ilo tavata veljeäni ja äitiäni, mutta matkaseurueeni henkilömäärä ei noussut yli yhden. Mutta viimeinen Tasmaniassa tapasin nykyisen matkakummpanini. Hän on kotoisin Kiinasta, mutta hän on aito australialinen vesinokkaeläin. Wesinokkaeläin-Wilson.

Wesinokkaeläin-Wilson oli kyllästynyt turistikaupan hyllyyn ja hän halusi ehdottomasti muuttaa Suomeen. Niinpä maksoin hänestä lunnaat, mistä lähtien hän onkin seurannut minua matkallani.

Wesinokka-Wilson on yöeläin, joten hän viihtyy sängyssä koko päivän. Hänellä on ollut jo monta kotia mm. Hyundai Getzin takapenkki Tasmaniassa ja mukava patja lattialla Singaporessa. Vielä yhden yön on kotina niin pehmeä sänky, että allekirjoittaneesta tuntuu melkein kuin nukkuisi arkussa. Wilsonia se ei haittaa.

Wilson ei osaa puhua, mutta hän on hyvä kuuntelemaan ja hän on kovin ilmeikäs vaaleanruskeine kulmakarvoineen. Nimensä hän on saanut erään lentopallon mukaan, jonka matkakumppanilla kesti kotiin pääsy paljon kauemmin kuin minulla.

Katsomme Wilsonin kanssa silloin tällöin DVDitä, joskus luemme kirjaa ja toisinaan pelaamme korttia. Wilson ei ole hävinnyt vielä kertaakaan. Ei varsinkaan tuijotuskilpailussa.

Yksi miinuspuoli Wilsonissa on. Hän ei ole käynyt kertaakaan peseytymässä tapaamisemme jälkeen. Yleensä Vesinokkaeläimet viihtyvät vedessä, mutta Wesinokkaeläin-Wilson ei tykkää kylpeä yksin. Hän (kuten minäkin) odottaa innolla pääsevänsä peseytymään suomalaisten lajitoveriensa kanssa. Wilson heitetään pesukoneeseen, mutta minä tahdon saunaan. Mutta ei Wilson ole likainen. Tai en minä ainakaan sellaista ole huomannut.

Wilson on matkustanut pitkiä matkoja lyhyen elämänsä aikana. Hän on lentänyt Tasmaniasta Sydneyyn, sieltä Adelaideen, sitten Perthiin, Darwiniin, Singaporeen ja vielä takaisin Darwiniin. Matkalla on vielä enemmän pituutta jäljellä ja Wilson pääsee lepäilemään ainakin Uuteen-Seelantiin, Tongalle ja Samoalle.

Koska Wesinokkaeläin-Wilson on eläin, hän on matkustanut kaikki lentomatkat matkalaukussani lentokoneen ruumassa. Perthistä lähtien hänellä on ollut seuranaan toinen australialainen villieläin, joka niinikään odottaa pääsyä suomalaiseen kotiin. Lopullisen osoitteen tiedämme vain me kolme, eikä ristiäisiäkään ole vielä pidetty. Viimeisillä matkoillani voi matkalaukussani olla kuitenkin sen verran tungosta tuliaisten takia, että Wilson saattanee matkustaa kanssani lentokoneen sisällä.

Viime lentomatka Singaporesta oli sujunut ruumassa mukavasti. Ikkunasta näkyi täysikuu ja sen valaisemat pilvet. Myös etelänristi vilkutteli meille kunnes pilvet peittivät sen ja taivasta valaisi keltainen ukkosmyrsky.

Darwinissa Wilson on pysynyt visusti sisätiloissa, sillä ulkona on liian kuumaa hänen turkilleen. Itse olen viilentynyt mukavasti uima-altaassa polskiessani melkein kuin vesinokkaeläin konsanaan. Palanut en ole, mutta maanantaina taisi hatutta kulkeminen tuottaa lievän auringonpistoksen, josta seurannut päänsärky hellitti vasta tiistai-iltana. Ennätin sen jälkeen elokuviin ilman tuskaa.

Tänään tapasin kaksi suomalaista tyttöä ja kadehdin hiukan heidän tilannettaan. Jos joku aikoo näin pitkälle matkalle lähteä, niin suosittelen ottamaan kaverin kotimaasta mukaan. Kaverista pääsee hetkittäin välillä eroon, jos tarvitsee, mutta yksin matkustaessa voi joutua lähtemään Singsporeen, jotta saisi juttuseuraa.

Huomenna matkasueurueeseeni liittyy viimeistä kertaa äitini ja ylihuomenna onkin allekirjoittaneen juhlapäivä. Minuutilleen 29-vuotias olen kuitenkin vasta seuraavana yönä paikallista aikaa, mutta onnitteluja otetaan vastaan lauantainakin.

Hauskaa pääsiäistä,
Terveisin Wesinokkaeläin-Wilson ja (ylihuomisen) päivän Sa(n)kari

Takaisin Alaskaan!

Tere!

Perjantaihin taidettiin jäädä. Ilta aloitettiin Walterin ja son of dad of Samin kanssa suuntaamalla Suomen suurlähettilään asunnolle kutsutilaisuuteen. Siellä tavattiin muita NUS:n vaihto-oppilaita sekä niinikään vaihtareita SMUlta, eli vähän niinku paikallinen kauppis, ja opintomatkaajia Turun kauppakorkeakoulusta. (Eli vähän niinku paikallinen kauppis...)

Oli hauskaa tutustua uusiin suomalaisiin tyyppeihin ja turussa opiskelevien kanssa oli helppo tulla juttuun. Lähinnä keskityin keskustelemaan naispuolisten henkilöiden tai Walterin kanssa. Tarjoilu oli juhlien ehdotonta aatelia. Söin lohta, join lonkeroa, söin lihapullia, join Olvia, söin kunnon salaattia ja join Fizziä.

Juhlat lppuivat tarjoilun hiivuttua ja suuntasimme koko juhlajoukon voimin ulos. Me "paikalliset" suuntasimme takaisin aloittelemaan Commonwealthiin, jossa juhlittiin synttäreitä. Turkulaiset menivät suoraan Clarke Quayn sillalle ja me seurasimme perässä puolenyön aikaan (normihintaisella) taksilla. Juttelin vielä muutamien turkulaisten kanssa, mutta tunsin itseni melko ylimääräiseksi heidän kadottuaan terassibaariin ja kavereiden suunnatessa yökerhoihin. Itse olin liian väsynyt ja hyppäsin ensimmäiseen taksiin kohti CWtä.

Ai, niin. Walter oli jättänyt avaimet kotiin, mutta etuovi oli auki. Sen sijaan Walterin huone oli lukossa ja avaimet ilmeisesti sen sisäpuolella. Eikä Erkkakaan ollut kotona. Kaiken kukkuraksi Walterin puhelimesta oli akku loppunut. Siinä sitten vietin yötä silmäluomet raskaina tietokoneen äärellä ja siirryttyäni pienelle nahkasohvalle lepäämään tuli Walterkin paikalle. Nukahdin jossain vaiheessa ja heräsin, kun joku herrasmies (vaksi, vartija tms.) tuli avaamaan meille oven. Lattialla oleva patja ei koskaan ole tuntunut niin hyvältä.

Lauantaina otimme pitkään iisisti ja minä pesin pyykkiä. Iltaa vietimme Edwardin ja parin brittikaverin kanssa ensiksi biljardia pelaten. Biljardipaikassa soi sensuroimaton hittimusa ja täytyy myöntää, että joko olen taantunut tai sitten hittimusan taso on pienessä nousussa. Toisaalta sama musiikki ei lämmitä niinkään yökerhoissa, mikä voi toisaalta johtua valaistuksesta (tai sen puutteesta), äänentoistosta, ihan vaan asiakaskunnasta tai kaikista yhdessä. Biliksen jälkeen menimme vielä kolmeen pekkaan elokuviin katsomaan Source Code -elokuvan ennakkonäytöstä. Oli muuten aika hyvä.

Walter painui Hong Kongiin nukkuessani ja tänään olen pakannut, kuivattanut pyykkini auringon paisteessa ja tehnyt viimeiset ostokseni. Budjetti riitti loistavsti, lompakossani on tasan yksi dollari paikallista valuuttaa ja metrokortissa on ylimääräistä noin kaksi.

Kohta hyvästelen Edwardin ja suuntaan lentokentälle yölentoani odottamaan. Onneksi perillä on jo sänky varattuna ja voin viimeistään Darwinissa nukkua niin pitkään kuin haluan.

Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas.

Torstai on toivoa täynnä

Hellurei

Etelä-Australian viileä alkusyksy on vaihtunut Länsi-Australian kuumaksi "alkusyksyksi". Lentokoneen laskeutuessa Perthin lentokentälle maanantain keskipäivällä ei minulla ollut tietoakaan majapaikasta. Hostelworld.com tarjosi halvimmaksi keskustan vaihtoehdoksi Old Swan Barracks -nimistä hostellia. Hyppäsin lentokentältä minibussiin, jonka määränpää oli Perthin rautatieasema. Matkalla keskustaan ihastelin pilvenpiirtäjiä, jotka saivat Adelaiden näyttämään ihan legolandiltä.

Nousin kyydistä n. korttelin päästä asemalta ja suunnistin kuumaa katua pitkin junaradan toiselle puolelle. Hostelli löytyi ja varasin/maksoin itselleni majapaikan ensin kolmeksi yöksi yhteen huoneeseen ja seuraavaksi seitsemäksi yöksi alennuksella isompaan huoneeseen. Huomenna siis vaihdan huonetta. Tämän hetkinen huoneeni muistuttaa siisteydeltään Proserpinen vastaavaa. Oma huoneeni varsinkin on melkoinen sikolätti, mutta onneksi sain kaikki laukkuni mahtumaan tyhjään kaappiin.

Maanantaita vietin tutustumalla keskustan kävelykatuihin ja tehden pientä tulevien päivien suunnittelua. Menin aika aikaisin nukkumaan, onhan aikaero Sydneyyn vielä kolme tuntia (ensi viikolla kaksi, kunsiirtyvät takaisin talviaikaan).

Eilen päätin lähteä tutustumaan Fremantleen, satamakaupunkiin alle 20 km päässä Perthin keskustasta. Vanhoja taloja oli melkolailla, mutta lähinnä mieleeni jäi melko kuuma aurinkoinen sää, jossa oli yllättävän mukava kierrellä katsomassa kaupunkia. Kävin vilkaisemassa haaksirikkoutuneitten hollantilaisten laivojen näyttelyä ja harkitsin lautalla keskustaan paluuta. Paluujunaan astuessani olin käyttänyt kylässä kolme tuntia. Rantakamatkin olivat mukana, mutta taidan nauttia enemmän makoilusta varjossa kuin auringossa.

Palasin hostellin lähelle museoita ympäröivälle lävelykatualueelle ja syvennyin tutkimaan kalenteriani. Ensimmäinen tutkinnan kohteeni oli se, kuinka monessa paikassa olen yöni nukkunut (/tulen nukkumaan) ja kuinka monta yötä kussakin. Tässä hieman tutkintani tuloksia:

Eri paikkoja, joissa olen nukkunut/tulen nukkumaan on 37. Tästä summasta puuttuvat eri huoneet samoissa osoitteissa sekä auto- ja lentomatkailun eri osoitteet. Eniten öitä olen matkan aikana nukkunut Saschan ja Anan alivuokralaisena melko mukavassa sängyssä (54 yötä). Kakkospaikkaa pitää viimeinen pitkäaikainen kotini Sydneyssä (41 yötä) ja pronssille selviytyy hiukan vino sänkyni Hobartin CCB-hostellista (31). Epävirallinen neljäs sija mennee tulevalle campervanille, jossa nukkunen 14 yötä (useammassa osoitteessa). Tämän lisäksi laskin eri pääkaupungeissa ja osavaltioissa vietetyt yöt:

1. Sydney 59 yötä
2. Hobart 31
3. Melbourne 14
4. Perth ja Brisbane 10

1. Victoria 79 yötä
2. New South Wales 63
3. Queensland 39
4. Tasmania 35

Australian ulkopuolisten öiden määrä on 26, joista 3 lentomatkoilla. Australiassa vähiten mielekkäät yöt on vietetty Brisbanen lentokentällä ja pitkän matkan linja-autossa. Jopa Tasmanian yöt Hyundai Getzin takapenkillä olivat lentokoneessa nukkumista miellyttävämpiä.

Viimeinen anekdootti öistä. Olen poissa Suomesta tasan yhdeksän kuukautta/39 viikkoa eli 273 yötä. Matkalla vietettävien öiden summa on kuitenkin 274! Edes minä en ole niin kova laiskuri, että voisin lisätä öiden määrää. Totuus on se, että vietän toukokuun viidennentoista jälkeisen yön kahteen kertaan, ensiksi Tongalla ja sitten yhtä yötä myöhemmin Samoalla. Sieltä matkani jatkuu periaatteessa edelleen itään, joten olen viettänyt yhden yön enemmän yhdeksässä kuukaudessa kuin moni muu.

Toinen kalenteria katsoessa paljastunut ilouutinen koskee torstaita. Tänään on keskiviikko ja palatessani Suomeen on myös keskiviikko, joten torstai on tavallaan näiden viikkojen ensimmäinen päivä. Huomenna siis vaihdan huonetta viikoksi. Seuraavien kahdeksan torstain ohjelma on seuraava: Lähden automatkalle, matkailen jossain kaukana, saavun Darwiniin,toista kokonaista päivää Cairnsissa, ensimmäinen autoilupäivä Uudessa-Seelannissa, toinen kokonainen päivä Tongalla, neljäs päivä Samoalla ja ensimmäinen kokonainen päivä Suomessa. Kahdeksan viikkoa on siis lyhyt aika enkä pysy enää missään paikassa kahdeksaa yötä pidempään. Torstai on toivoa täynnä!

Tätä blogipäivitystä rustailen Kings Parkissa, joka on New Yorkin Central Parkiakin suurempi kantakaupungin puistoalue. Kohta lähden takaisin keskustaan syömään päivällistä ja yritän ottaa pari kuvaa tekstiä palvelemaan ennen kuin laitan tämän tekstin eetteriin.

Voikaa hyvin, aika pian on jo kesä!

Ero

Hello,

Nyt ollaan saavuttu siihen pisteeseen, että vietän Sydneyssä enää yhden yön ennen paluutani Suomeen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tästä lähin blogipäivitykset tapahtuvat vanhalla kunnon kännykkäpelillä. Kuvat ovat siis tästä lähin pienempiä ja kuvatekstittömiä. Blogin päivitystiheys riippuu suoranaisesti kännykkäverkon vahvuudesta (joka voi olla heikko) ja käänteisesti seuran määrästä (joka voi olla erittäin vähäinen). Seikkailu aloitetaan huomisella lennolla Adelaideen. Adelaidessa vietettävälle viikonlopulle on järjestetty huimasti ohjelmaa ja saa nähdä ehdimmekö edes keskustassa käymään... Maanantaina jatkankin sitten Perthiin, jossa vietän ainakin viikon turistina ennen kuin porhallan matkaan tutkimaan länsirannikon mystistä luontoa.

Tähän viikkoon on mahtunut lähinnä matkaan valmistautumista. Olen viritellyt soittolistoja, katsellut DVDitä ja stressannut Australian kalliita auton vuokraushintoja. Yksi vuorokausi campervania Länsi-Australiassa maksaa vähintään 60 paikallista dollaria. Uudessa-Seelannissa vastaava (tai siis parempi) auto maksaa 30 paikallista dollaria vuorokaudessa (Uuden-Seelannin dollari on halvempi kuin Australian). Olenkin siis päätynyt käyttämään matkaani Perthistä Darwiniin viisitoista päivää ja neljätoista yötä eli talla laitetaan pohjaan vasta kahden viikon päästä.

En osaa sanoa tästä viikosta mitään järkevää. Sää on ollut erittäin lämmin, mikä onkin ollut hyvää harjoitusta, sillä Adelaiden jälkeen tulen nauttimaan 30-asteisista päivistä luultavasti aina Australiasta lähtemiseen asti. Tiistaina kävin elokuvissa nauramassa, mutta Hall Pass ei niinkään naurattanut vaan masensi. Tänään kävin Harbour Bridgen toisella puolella etsimässä lempipaikkaani Sydneyssä sekä Paddy's Marketsilla ostamassa yhden tuliaisen ja itselleni uuden pyyhkeen. Mutta lähinnä olen käyttänyt aikaani miettien tulevaa matkaani. Aluksi olin innoissani, sitten aloin jännittämään, ja sen jälkeen minua on alkanut pelottamaan. Tänään saatuani laukkuni pakattua ja muut tavarani lajiteltua oli oloni paljon parempi. Valmistautuminen ei voisi olla parempi eikä huomisen ohjelmassa ennen lentokentälle lähtöä ole kuin siivousta ja peseytymistä. Enää ei pelota kuin ihan vähän ja jännitys varmasti muuttuu positiivisemmaksi matkan varrella.

Kohta sitä mennään, nähdään Adelaidessa!

Kova kuin kivi

Sydney, the city that sometimes sleeps

Hyde Park

Jippiaijee ja lyhyestä virsi kaunis.

Blogin lukijamäärä on romahtanut räjähdysmäisesti enkä osaa syyttää siitä kuin itseäni. Totuus on se, että ennen Sydneyyn tuloani, blogin päivittäminen oli hyvää ajanvietettä. Nyt tylsyyttä on voinut taistella monella eri aseella ja kirjoittaminen on jäänyt taka-alalle. Toisaalta kirjoittamisen aiheet ovat myös "heikentyneet".

Tällä viikolla olen virtuaalisesti valloittanut maailman, todistanut Todellista Sisua (Kova kuin kivi) elokuvateatterissa, katsonut NBA-otteluita ja käynyt äidin kanssa shoppailemassa.

Apua, olen todella väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Lyhyt tarkastelu saanee riittää.

Keskiviikosta en muista juuri muuta kuin lounaan hakureissun Kings Crossiin sekä NBA-ottelun, jota en edes oikeastaan katsonut, koska pelasin tietokoneella.

Torstaina kikkailin lähes koko päivän koneella, kunnes n. tunti ennen äidin kotiintuloa hoidin viikon siivoukset. Imuroin ja moppasin lattiat ja pesin todella likaiset puiset ikkunoiden kaihtimet. Saan siivoamisesta myös rahallisen korvauksen, joten tein ensimmäistä kertaa töitä sitten joulukuun puolivälin. Ansaitseminen tuntui hyvältä ja pääsinkin nauttimaan työni hedelmistä elokuvaillassa kaupungin keskustassa. Äiti ei kokannut, koska oli menossa bisnesillallisella, ja minä lähdin samaa matkaa kaupungille.

Ennen elokuvaa ostin pari puuttuvaa DVDtä (The Wire S1 ja HIMYM kausi 5) ja söin päivälliseksi hampurilaisaterian, tietysti. Elokuva oli melko hyvä, mutta vielä hienomman kokemuksesta teki se, että sen näki elokuvateatterissa. Moni tämän jo tietääkin, mutta olen siitä harvinainen tapaus, että käyn useammin elokuvissa yksin kuin seurassa, oli teatteri sitten Australiassa tai Suomessa. Olen harrastanut yksin elokuvissa käyntiä jo rippikouluikäisestä enkä tiedä montaa juttua, jotka päihittäisivät sitä fiilistä, kun voi vaan olla elokuvan jälkeen hiljaa ja antaa fiiliksen velloa koko kotimatkan. Tähän yhdistyy vielä kävelemällä venytetty kotimatka, joka on monasti kulkenut eduskuntatalon nurmikon kivireunuksen päältä ja kansallismuseon editse hämärtyvässä Helsingin illassa. Samoja fiiliksiä voi myös onneksi saada tihkusateisessa Hyde Parkissa.

Perjantai oli jälleen NBA-päivä kahden ottelun siivittämänä. Tarkastelin työpaikkailmoituksia, mutta mitään hakemisen arvoista ei löytynyt. Illalla söimme vastapäisessä pubissa edellisiltä viikonlopuilta tutun pariskunnan kanssa. Ruoka oli melko hyvää eikä seurassakaan ollut valittamista.

Lauantaiaamuna seurasin äitiäni kampaajalle tämän vanhoille kulmille The Rocksiin ja sainkin melko freesin frisyyrin japanilaiselta tytöltä. Palveluun kuului pari hiustenpesua ja päänahan hierontaa. Söimme äitin kanssa lounasta saksalaisessa olutravintolassa, jonka jälkeen suuntasimme kodin kautta Eastgardensin ostoskeskukseen. Ostarilta äidin mukaan tarttui aimoläjä kokkaustarvikkeita 30 prosentin alennuksella. Itse palasin kotiin "tyhjin käsin". Illalla soitimme näköpuhelimella Suomeen, jossa Otherbrother perheineen oli langan vastakkaisessa päässä.

Tänään oli toinen shoppailu-/laiskottelupäivä. Aamulla katsoimme rauhassa Lostia kunnes suuntasimme jälleen samaiseen ostoskeskukseen. Tällä kertaa haaviini tarttui ehjät verkkarit (9 dollarilla!) Big W:stä eli Woolworth's ruokakaupan Anttilaa vastaavasta. Palattuamme kotiin otimme näköpuhelinyhteyden Californiaan, mistä brotherman kertoi uudesta työpaikastaan iiiisossa firmassa. Ilmaiset kokikset ja ruokaa kolme kertaa päivässä; kuulostaa hyvältä paikalta, vaikka työstä ei puhuttu juuri mitään.

Heti puhelun jälkeen kiiruhdimme äidin kanssa keskustaan. Dymocksista ostettiin kirjoja ja JB-HiFistä DVD:itä. Niistä nautittiin myöhemmin illalla. Mutta sitä ennen syötiin terveellinen päivällinen ja otettiin vielä yksi näköpuhelu, tällä kertaa isälleni, joka saapuu tänne tasan viikon päästä puhelun jälkeen.

Viikko päättyi The Road -elokuvaan, jonka viimeiset 15 minuuttia jäivät pilkkivältä äidiltäni pimentoon. Huomenna yritän siivota ennen kuin lähden katsomaan NBA:n All-Star -ottelua sporttibaariin. Tiistaina meille tuleekin vieraita, jotka viipyvät perjantaihin asti jolloin lähdemme äidin kanssa viikonloppureissulle pääkaupungiin Canberraan, josta palattuamme onkin isäni jo melkein täällä.

Nähdään ensi viikolla!

Saidan nuoren yksinäisyys

Prologi: Ensimmäisessä kuvassa näet koko tämän hetkisen omaisuuteni. Välillä olen onnellinen, että minulla on kaikki, mitä oikeastaan tarvitsen (hammasharja, deodorantti, passi, jne.) mukanani maailmanympärysmatkallani. Toisinaan taas ikävöin kotiin jääneitä tavaroitani (PS2, läppäri, DVD-kokoelmani). Mukana olevista tavaroistani harvalla on enää linkki koti-Suomeen (mm. säästeliäästi käytetty toinen hammastahna). Erityisen mielenkiintoiselta tavaroideni vähyys tuntui vuokra-auton takapenkillä keskellä kaukaista Tasmanian saarta vääntelehtiessä...

Asiaan.

Tiedän, etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Tekosyitä on monia: tylsistyminen, toiminnan vähyys, huono itseluottamus ja muut negatiiviset fiilikset. Päällimmäinen syy on kuitenkin ollut häpeä. Minulla ei ensinnäkään ole vielä työpaikkaa Sydneyssä enkä ole hirveän montaa hakemustakaan tehnyt. Toisekseen minulla ei ole juurikaan rahaa. Pankkitilillä on vähemmän kuin, mitä automaatista voi nostaa eikä lompakossakaan ole kuin metalleista valmistettua paikallista valuuttaa. Onneksi olen syönyt tänään tarpeeksi. Huomenna saapuu kuitenkin apua Prahaan, ei äidin lähettämien tšekkien muodossa vaan ihan ilmielävän ihka oikean äidin muodossa. Äidin matkassa saapuu myös uusi luottokorttini eli voin ruveta tuhlaamaan ensi kesän palkkoja jo etukäteen. Hävettää tietysti kertoa äitille, että niin omaisuus kuin tulotkin on nollissa. Mutta henkisesti ollaan jo paljon paremmassa kunnossa, vaikka työtä tai äitiä ei vielä ole Sydneyssä. Toivottavasti äidin näkeminen lievittää koti-ikävää, joka on saanut minut jo unelmoimaan välittömästä kotiin lähtemisestä. Sydneyyn saapuminen onneksi nostatti jo fiiliksiä hiukan.

Mutta palataan ajassa taaksepäin ja maantieteessä etelään tiistaihin ja Tasmaniaan. Tämän viikon kohokohtiin kuului ilmainen vierailu Tasmanian museossa, jossa vierähti mukavasti aikaa. Muutenkin viikon teemana oli ajan tappaminen ja lompakon pitäminen mahdollisimman dormanttina. Tiistai-iltana kävin elokuvissa katsomassa loistavan Arofnoskyn uusimman ja aloitin työpaikkojen kartoittamisen, mutta en tehnyt vielä yhtään hakemusta. Keskiviikkona sain nauttia NBAsta, mutta Australia Dayn juhlalliset grillibileet jäivät välistä. Illalla katsottiin Australian avoimia.

Torstaina taisin tehdä pari työhakemusta eikä ainakaan kieltävää vastausta ole tullut yhdestäkään. Törmäsin saksalaiseen tuttuuni pitkästä aikaa ja hänen kanssaan juttelu oli yllättävän siedettävää. Iltaan kuului lisää tennistä.

Perjantaiaamuna sain tietää, että äitini tulo viivästyisi tästä päivästä huomisaamuun, mikä tiesi henkilökohtaisesti sitä, että piti olla varaa yhteen päivälliseen enemmän. Niinpä paastosin perjantaina ja söin lounaaksi vain automatkalta jäljelle jääneitä ruokia eli müslipatukoita ja tonnikalaa. Katsoin viisi tuntia koripalloa ennen päivällistä ja palasin tuntia myöhemmin television ääreen aikeissa tenniksen katsominen. Sen sijaan idioottilaatikosta tuli huikean jännittävä jälkinäytelty dramatisointi kalastusretkestä, joka kertoi veteen haaksirikkoutuneesta pienlentokoneesta ja neljästä kalastajasta. He selvisivät kuitenkin tilanteesta ja olivat haastateltavina ennen näytellyn osuuden alkua. Eikä ketään purrut edes hai.

Pakkasin kamani ja olin valmis jättäämään kympin kierrätyskoripalloni jälkeeni, koska en ollut saanut sitä tyhjennettyä. Sitten kävin suihkussa ja painuin pehkuihin viimeistä kertaa hostellissa. Tänä aamuna tsekkasin itseni ulos hotellista ja kävin samaisessa urheilu-/lelukaupassa, josta olin palloni ostanut, tiedustelemassa, josko he voisivat pallon tyhjentää. Avulias herrasmies lainasi sopivaa venttiiliä ja palloa tyhjentäessämme juttelimme säästä. Hän uhkasi, että Sydneyssä olisi tiedossa yli 40 asteisia päiviä. iPhone ennustaakin tiistaille 36 astetta!

Ennen lentokentälle lähtöä söin lounasta ja lähetin kolme postikorttia. Saavuin lentokentälle kaksi ja puoli tuntia ennen lentoa eli puoli tuntia ennen check-inin alkua. Aika kului kuitenkin lukiessa ja BS Reportia kuunnellessa. Matkalaukkuni paino? 19 Kilogrammaa.

Täytyy kokeneena lentomatkustajana hiukan saarnata kaikille lentokoneella matkustaville. Minusta lentomatkalle lähtevien ihmisten pitäisi miettiä ennen lentokentälle saapumistaan, mitä heiltä odotetaan, kun he saapuvat lentokentälle. Nopeuttamalla muiden matkustajien liikkumista he nopeuttaisivat omaansa paljon tehokkaammin kuin päättömällä ryntäilyllä, seisoskelulla ja tunkeilemisella. Ja he voisivat myös pitää korvansa auki. Kaksi tilannetta, joissa ihmiset ovat liian kärsimättömiä, hidastavat erittäin paljon lentokenttähenkilökunnan ja kanssamatkustajien toimintaa:

1) Lähtiessä, kun koneen boardaus alkaa, on usein portin auetessa muodostunut valtaisa jono koneeseen pyrkiviä matkustajia. Suurin osa koneista on kuitenkin sitä mittaluokkaa, että koneen täyttö aloitetaan joko takaa, bisnesluokasta tai lapsiperheistä. Ensimmäisen kuulutuksen sattuessa onkin joukko riveillä kuusi viiva tiesmitä matkustavia pöllöjä seisomassa niiden ihmisten edessä, joiden pitäisi mennä koneeseen ennen heitä. "Ai, ei oo mun vuoro? No, jos mä seison tässä mun salkun vieressä odottamassa mun vuoroa, niin ihmiset varmaan mahtuu kiertämään ihan helposti", "Sanokse mun rivin? Luultavasti se pitkä litanja tarkoitti, että mä pääsen ekana. Täytyy varmaan vaan tunkea sisään" ja "Enhän mä voi sanoa mun lapsille, että pois edestä, niin setä pääsee pyörätuolissa sisään. Jokuhan vois saada sellasen kuvan, että oon huono äiti" ovat kaikki ajatuksia, jotka ilmentävät suurta itsekkyyttä ja hidastavat kaikkien matkustajien toimintaa. Istukaa alas, kunnes tulee teidän vuoronne. Samalle paikalle te istutte kuitenkin. Ehkä ikkunapaikkalaisilla on hiukan enemmän oikeus kiirehtiä kuin käytäväpaikkalaisilla, mutta muuten hätäily on itsekästä ja typerää.

Ihanteelliseksi koneen täyttäminen saataisiin, jos oman rivin löydettyään ihmiset tietäisivät, mitkä heidän tavaroistaan joutavat ylähyllylle vaikka koko lennon ajaksi ja mitä he saattaisivat tarvita istumapaikallaan. Mutta kaikilla ei riitä tähän kädet eikä äly, joten ihan sama.

2) Kun kone saapuu perille, niin kaikilla on taas hirveä kiire, koska matkatavarat tulevat sille kuuluisalle hihnalle ihan kohta. Oli hihna kuinka pitkä tahansa, ovat KAIKKI matkustajat linnoitautuneet aivan hihnaan kiinni ja etevimmät ovat vallanneet paikkansa mahdollisimman läheltä luukkua, josta laukut hihnalle ilmestyvät. Kaksi sääntöä: A) Jokainen ottaa kaksi pitkää askelta taaksepäin. Näin useampi pääsee pällistelemään, josko se oma laukku sieltä kohta tulisi. Ja sitten, kun se oma laukku sieltä tulee, niin ei tarvitsisi etsiä ihmisen ja laukun lentävää rakoa, josta se liikkuvan kaksikymmetäkiloisen omaisuuden voisi repiä mukaansa ja käännellä oikeinpäin. Joillain lentokentillä on muistaakseni parin metrin päässä hihnasta keltainen viiva, jonka voi ylittää vasta oman laukun lähestyessä. Ihmismassoja pitää kontrolloida eikä olettaa, että kaikki ovat fiksuja. Yhtä tyhmää ja itsekästä matkivat suurin osa muista. B) Jokaikisen henkilön ei tarvitse seistä hihnan vieressä. Eli, jos vaikka iskä ja isoveli tietäis, miltä laukut näyttää, niin ei tartte Mufan, Fafan, Pikku-Paten ja Yi Tsenin heilua siinä muiden kiusana. Ei teillä ole kuitenkaan voimia niitä kapsäkkejä sieltä hihnalta pois turvallisesti kiskoa.

Vaikka ei näistä universaaleja sääntöjä saataisikaan, niin ehkä jotkut lukijoista kaivavat purkkansa ja lehtensä tästä lähin esiin ennen omalle istumapaikalle saapumistaan. Se lentämisestä.

Säästin vitosen ostamalla opiskelijalipun metroon ja saavuin hotellille. Pienen järkeilyn jälkeen pääsin sisään huoneeseeni. Sitten lähdin päivälliselle ja kokeneena Sydneyn tuntijana käännyin hotellilta täysin väärään suuntaan. Todella noloa.

Täällä (Sydneyssä) on lämmin ja seuraavaksi ajattelin kävellä Cheers-nimiseen urheilubaariin mahdollisesti katsomaan NBA-ottelua. Sitä, mitä huominen tuo tullessaan, en tiedä. Ainakin yksinäisyys saa jäädä melko pitkäksi aikaa.

Apinatarhaan

Hei!

Melkoiset reissut on takana ja neljään päivään mahtui kilometrejä ylä- ja alamäkineen iso liuta. Myös henkinen vuoristorata kävi jokaisella mahdollisella tasolla kaikilla nopeuksilla.

Ihan suunnitelmien mukaan ei menty. Ensimmäisenä päivänä suunnattiin talla pohjassa kohti länsirannikkoa hieman sateisesessa säässä. Varojen mahdollinen riittämättömyys huolestutti ja muuhun maailmaan täydellinen yhteyden katoaminen ahdisti Sa(n)kariamme, joten koti-ikävä riepotteli hullun lailla. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin Lake St. Clairin kansallispuistossa (edellisen postauksen toinen kuva). Siellä pieni kävely läheiselle järvelle nostatti hiukan mielialaa.

Ensimmäisen päivän lopetuspaikaksi valitussa Strahanissa ostettiin päivälliseksi kalaa ja ranskiksia. Jokiristeily päätettiin kuitenkin jättää väliin ja matka jatkui takaisin sisämaahan hyvän yöpymis-/pysähtymispaikan etsinnässä. Hyundai Getzin takapenkki kutsui näköalapaikalla kilometrin päässä rannikosta.

Toinen päivä aloitettiin seikkailumielellä ja pienen lenkin kautta löytyikin ensimmäinen huikea näköalapaikka. Sieltä suunnattiinkin Mt. Cradlen kansallispuistoon tavoitteena ajan kulutus ja kunnon kohottaminen oikein kunnollisella kävelyretkellä. Pienen etsinnän jälkeen löytyi minibussi, jonka kyydissä päästiinkin yhden järven päähän varsinaisesta kehtovuoresta. Suunnitelmissani oli näköalapaikalle kapuaminen, mutta ensiksi päätinkin kiertää järven, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle itse ykkösnähtävyyttä. Mukavan lenkin ja monien valokuvien jälkeen suuntasin kohti näköalapaikkaa. Viimeisessä tienhaarassa päätin kuitenkin tyytyä matkaamaan "helppoja" reittejä "keskivaikean" vuorikiipeilyn sijaan ja lähdin kulkemaan boardwalkia eli eräänlaisia pitkospuita pitkin kohti turisitkeskusta.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla söin lounasta ja jatkoin kävelyä aina viimeiselle pysähdyspaikalla, josta matkasin viimeiset kaksi kilometriä taas minibussin kyydissä takaisin parkkipaikalle. Matkan varrella näin paljon erilaisia puita ja erinäköisiä kukkuloita sekä aimo liudan pieniä liskoja. Tulipahan vastaan myös ihan oikeat pitkospuutkin.

Toisen päivän autoilu jatkuikin sitten kohti Tasmanian toiseksi suurinta kaupunkia, Launcestonia. Suoraa reittiä ei ollut, mutta luulen kartturoireeni sinne suorimman reitin ilman, että penkin läpi tuli kiveä takamukseen. Keskutassa oli melko hiljaista kauppojen mennessä kiinni ja baarien odottaessa asiakkaita, joten suuntasin Hungry Jack'siin nauttimaan puhelinverkkojen olemassaolon mahdollistamasta internetyhteydestä ja Whopper-ateriasta.

Interwebistä palattuani suuntasin takaisin keskustaan ja budjetoin itselleni lipun elokuviin katsomaan The Fighteria. Elokuva oli hyvä, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se kalpenee muiden näkemieni juttujen rinnalla.

Tuhlasin hieman bensaa etsiessäni syrjäistä pysäköimiseen ja nukkumiseen sopivaa kolkkaa, mutta semmoinen löytyi melko läheltä em. hampurilaisravintolaa moottoritien meluaidan meluttomalta puolelta. Nukahdin nopeasti erittäin väsyneenä.

Kolmatta päivää eli sunnuntaita oli tarkoitus viettää mahdollisimman pitkään Launcestonissa. Ensimmäiseksi jätin auton keskustaan ja suuntasin turisti-infoon, josta lunastin itselleni lipun jokiristeilylle katsastamaan paikallista luonnon erikoisuutta, Cataract Gorgea. Sitten suuntasin kaupunginpuistoon, joss ensimmäisenä vastaani tuli (se oli kyllä paikallaan ja minä liikuin, mutta...) APINAHÄKKI! Apinoiden elämä jaksoi kiinnostaa todella pitkään. Oli hierarkiaa ylläpitävää uhittelua, yrityksiä varastaa toisen kumppani ja ihan vaan läheisyyttä osoittavaa kaverin turkin huoltamista.

Puistosta suuntasin kaupoille, joista osa oli vielä kiinni. JB Hi-Fiä en löytänyt, mutta paikallisessa kirjakaupassa luin parhaiden Sci-Fi elokuvien kirjaa niin pitkään, että melkein myöhästyin risteilyltäni.

Risteily oli suuri pettymys ja tajuttuani, että olisin voinut nähdä enemmän autoilemalla ja maksamalla parkkimaksua 50 senttiä samalta ajalta kuin, mitä risteily kesti, teki mieleni pyytää rahat takaisin. Tämä rahanhukka sapetti minua vielä paikoitellen tämänkin päivän puolella. Zeniä odotellessa...

Autoilin katsastamaan Cataract Gorgen siltä puolelta, jota en vielä nähnyt eikä se ollut ainoastaan kaunis luonnonnähtävyys, vaan myös kaunis paikka viettää aikaa esim. perheen tai ystävien kanssa. Sapetukseni määrä hukkaan heitettyyn rahaan oli kuitenkin niin suuri, että lähdin pikaisesti liikkeelle.

Keskustasta löysin oikean tien ja suuntasin kohti itärannikkoa pohjoisen koukkauksen kautta. Autoilu maistui jälleen, mutta sää ei ollut puolellani. Ensimmäisellä näköalapaikalla oli vain hiukan pilvistä, mutta toisella oli niin pilvistä, että olin itsekin kirjaimellisesti pilvessä. Tiet mutkittelivat mäkiä ylös ja alas, mutta se oli oikeastaan vain siistiä, sillä olin löytänyt sopivan tyylin ajaa niitä ilman, että tuli paha olo.

Alkuillasta saavuin takaisin lähemmäs merenpintaa ja Bay of Fires -nimiselle alueelle. Siellä oli kuitenkin pilvistä ja hieman sateista. Söin illallistonnikalaleipäni hiekkarannalla ennen kuin suuntasin katsomaan tukien lahtea. Mieleni teki uimaan, mutta muilla uimareilla oli märkäpuvut. Sitäpaitsi ruokailtuani rupesi satamaan ihan kunnolla.

Luin taas ahkerasti karttaa ja löysin itseni viimeinkin tulien lahdelta. Se oli huikean näköinen paikka, mutta huono näkyvyys haittasi. Kello oli sen verran vähän vielä, että teki mieli jatkaa ajelua ja päätin jatkaa matkaa pitkin rannikkoa kohti Freycinet Peninsulaa ja Wineglass Bayta pitäen silmät auki halvan bensiinin varalta. Matkan varrella viihdytin itseäni simultaanitulkkamalla Beatlesin biisejä huonoksi suomeksi. Bensa-asemat olivat kuitenkin kiinni ja lopulta pysähdyin kauniiseen rantakaupunkiin Bicenoon, josta löysin täysin laillisen ilmaisen yöpymispaikan.

Aamulla tankkasin kyläpahaisen bensa-asemalla ja suuntasin kohti viinilasilahtea. Aurinko paistoi lupaavasti ja saavuinkin paikalle n. yhdeksän aikaan. Harkitsin käveleväni mahdollisesti itse Wineglass Bayn hiekkarannalle, mutta päätin kavuta ensiksi näköalapaikalle ja miettiä sitten, mitä tekisin seuraavaksi.

Matka ylös oli melko jyrkkä, mutta myös melko lyhyt. Aurinko oli juuri oikeassa suunnassa valokuvien kannalta, mutta jotenkin lahti ei näyttänyt niin hyvältä kuin turistilehdyköissä. Olin sen verran jo hikoillut, että päätin unohtaa hiekkarannalle edestakaisen kävelyn. Palasin takaisin parkkipaikalle vaihtoehtoista reittiä ja perillä näin pienen vallabin (kengurun pieni sukulainen) istumassa arkana pusikon varjossa.

Automatka jatkui jälleen ja seuraava kohteeni oli Oatlands niminen historiallinen kaupunki 1-moottoritien varrella. Vanhoja rakennuksia oli lukuisasti ja hieno tuulimyllykin löytyi. Kaupunki oli Melbournea vanhempi ja asukkaita oli huikeat 600. Vanhat talot oli ihan kivoja ja kaupunki on fiksussa paikassa kun eivät ole metsäpalot tai tulvat sitä koetelleet. Pysähdys oli kuitenkin lyhyt ja lisää historiaa lähdettiin etsimään Tasmanin niemimaalta Port Arthurista.

Karttaa luettiin taas ahkerasti ja moottoritieltä päästiinkin melko pian pois melko kuoppaiselle tielle katsomaan melkoisia maisemia. Tasman Peninsula tarjosi paljon kaunista luontoa ja kivaa mutkittelevaa tietä. Pysähdyin useaan otteeseen valokuvia ottamaan ja ihastelemaan luontoa. Olisin halunnut nähdä pikkuisia Tasmanian tuholaisia (Tasmanian Devil), mutta niiden pyhättöön maksoivat liput 30 dollaria, mikä oli aivan liian tyyris hinta meikäläisen budjetille. 25 dollaria liikeni kuitenkin Port Arthurin historiallisen vankitukikohdan sisäänpääsymaksuun, joka sisälsi lyhyen risteilyn luonnoliselle satama-alueelle.

Port Arthurista mukaan lähti valokuvia ja faktalehdykkä, mutta jos totta puhutaan, niin parisataa vuotta vanhat vankilanrauniot eivät puhutelleet minua läheskään yhtä paljoa kuin esim. Turun Linna tai Ars Nova (se arkeologinen museo Turussa). Australian historia on oikeastaan aika köykäinen juttu. Samat synkät jutut kuin Yhdysvalloilla (rasismi/kansanmurha yms. ihmisoikeusrikkomukset), mutta lyhyemmässä ajassa. Aboriginaalien menneisyys kiinnostaa minua paljon enemmän Lalli/Piispa-Henrikmäisellä tasolla kuin hikiset vangit, jotka karkoitettiin sateisesta Englannista lämpimään Oseaaniaan. Jos britit olisivat olleet fiksuja, olisivat he jättäneet vangit ja köyhät Britanniaan ja lähteneet itse Australiaan. Kunikaalliset olisivat voineet asettua eristyksiin Uuteen-Seelantiin tai Tasmaniaan.

Sata kilometriä myöhemmin olin palannut lentokentän ohitse paljon aiottua aikaisemmin Hobartiin syömään päivälliseksi jällen Whopper-ateriaa. Heti aterian jälkeen toteutettiin kuitenkin matkan nousujohteinen kliimaksi automatkalla Mount Wellingtonin huipulle. Aurinko laskeutuu sopivasti vuoren taakse, joten huipulta näki kaupungin loistavasti ilta-auringolla takaa valaistuna. Huipulla oli kuitenkin tuulista ja todella kylmä, joten sormet meinasivat jäätyä valokuvia ottaessa. Hyvällä miellellä olikin sitten helppo ajaa takaisin kantakaupunkiin odottamaan pimeää ja etsimään nukkuma-/parkkipaikkaa. Kun auto on kerran maksettu täksi yöksi niin ihan turha maksaa hostellista. Pimeä tuli hiljattain ja auto on parkissa Fitzroy Gardensin vieressä. Tästä on lyhyt matka bensa-asemalle ja autovuokraamoon. Näyttää uhkaavasti siltä, että palautan auton selvästi etuajssa, mutta en halua riskeerata bensarahojani reissulla Huon Valleyyn. Ei siellä ehkä ole mitään nähtävääkään...

Kiitos virtuaalimatkaseurasta. Oikean matkan tein ihan yksin ja monet maisemat ja villieläimet pidän ihan itselläni. Vielä neljä päivää Hobartissa ja sitten lennän äitini seuraksi Sydneyyn. Huomenna jälleen pizza- ja leffapäivä, mutta tärkeimpänä juttuna on työnhaku Sydneystä. Jos ei muuta irtoa niin menen vaikka voileipätaiteilijaksi maanaliseen ciabattaravintolaan.

Peace!

Riskei on otettava (toinen yritys)

Yo, jou, YO!

Enää pari päivää Tasmanian kiertomatkaan ja kutkutus alkaa hipoa jo pilviä. Kerrataan kuitenkin ensiksi, mitä kummaa viime päivinä on tapahtunut.

Maanantai ei ollut niin sateinen kuin odotin. New England Patriots sai köniinsä New York Jetsiltä, joten urheiluviihde oli heikkoa. Vaikka viime kirjoituksessa niin uhkailinkin, en aloittanut työnhakua Sydneystä maanataina. Vietin pitkät pätkät päivästä lukien kirjaa ja eteninkin n. kaksisataa sivua. Tähän kului aikaa arviolta neljä tuntia. Aikaa vierähti myös soittolistaprojektin siimeksessä, jossa edettiin aakkosjärjestyksessä artisti kerrallaan jo s-kirjaimen loppuun. Muuten ohjelmassa oli hieman DVDilyä, syömistä ja tuttua kaupungilla hyörimistä.

Tiistai oli toivoa täynnä, sillä Domino'silla oli pizzat jälleen alennuksessa. Myös elokuviin teki mieli mennä jokaviikkoisen supertiistain kunniaksi.

Aamupäivällä katseltiin Family Guyta apaattisissa tunnelmissa. Ms. S ilmestyi hostellille, mutta ehti myös kadota ennen kuin ehdin sanaakaan hänen kanssaan vaihtamaan. Soittolistaprojekti valmistui, lopputuloksena 333 tarkkaan seulottua autoilubiisiä. Nyt ennen itse matkaa oli enää jäljellä kaksi tavoitetta: "A Spotlight of Bother" -kirjan loppuun lukeminen sekä tietysti itse matkan suunnittelu. Aikaa piti siis tuhlata ja mukavimmin se onnistui Community-sarjaa katsoen. Herkullista pepperonipizzaa syödessä ja kokista siemaillessa oli mukava nauraa.

Pian olikin aika lähteä elokuviin ja halusin mennä ajoissa teatterille, jotta voisin lueskella kirjaa näytöstä odotellessa. Yllätyksekseni löysin teatterin toisen kerroksen ja sieltä luonnollisesti laitteen, jossa kokoa 5 olevia koripalloja viskottiin metallirenkaaseen. Sijoitin laitteeseen kolme dollaria ja kolmannella yrittämällä suoritin päivän parhaan tuloksen. Palkinnoksi sain hyvän mielen ja liudan punaisia tikettejä, jotka heitin roskiin.

Vielä enemmän hyvää mieltä tarjosi elokuva, The King's Speech, jonka kävin katsomassa. Elokuvan kuvastama historian ajanjakso oli hieman hämäränpeitossa allekirjoittaneelta, mutta se oli ainoastaan hyvä asia muutamien juonenkäänteiden kannalta. Nauroin hieman tajutessani, että Helena Bonham Carterin roolihahmo oli vanha kunnon kuningataräiti, joka eli yli satavuotiaaksi. Elokuva oli loistava ja suurin syy oli näytelijöiden suoritukset. Guy Pearce ja englantilainen aksentti? Kyllä kiitos. Geoffrey Rush oli loistavampi kuin vuosiin puheterapeutti Loegina. Mutta ansaittu Golden Globe -voittaja Colin Firth omisti jokaisen ruuulla viettämänsä hetken änkyttävänä Yorkin herttuana ja sittemmin kuningas Yrjö kuudentena. Suosittelen kaikille, jotka saavat pulssinsa pysymään matalana kahden tunnin ajan.

Elokuvan jälkeen oli erityisen hyvä mieli ja teki mieli päivittää blogia. En kuitenkaan keksinyt mitään hauskaa osuvaa otsikkoa, joten sen sijaan menin nukkumaan.

Tänään agendallani oli pyykin pesu ja Tasmanian kiertomatkan suunnittelu. Ms. S tuli jälleen visiitille ja pyykinpesun lomassa ja varsinkin jälkeen lähes koko päivä vierähti hänen seurassaan. Kävimme Subwayssa syömässä, Woolworth'sissä matkaeväitä ostamassa sekä Salamancassa, josta hän osti itselleen erittäin terveellistä paahtoleipää. Juttelimme Tasmaniasta, töistä, Australiasta, hostelleista, vieraista ihmisistä ja kavereista eikä hetkeäkään ollut sellainen olo, että tekisin mieluummin jotain muuta. Ms. S oli liikkeellä italialaisen Lucianon kanssa ja heillä oli ISO kielimuuri ylitettävänä. Kommunikaatiota helpottaakseen he käyttivät hyväksi Googlen käännössovellusta S:n tietokoneella. Luciano jäi hostellillemme etsimään töitä interwebistä, sillä aikaa kun me pyörimme ulkona. Itselleni jäi semmoinen kuva Lucianon kielivaikeuksista, että kyse ei ollut ainoastaan englannin kielen vaikeudesta vaan myös jonkinlaisesta lukihäiriöstä. Kaveria kävi hieman sääliksi, mutta vielä enemmän sympatiaa liikeni S:lle, joka turhautui silminnähden kommunikaation hitauteen.

Ennen päivällistä ja hostellille paluuta piipahdin kirjakaupassa katsastamassa matkailuopukset löytääkseni Tasmanian ehdottomat matkailukohteet. Suurin ongelma matkan suunnittelussa tähän mennessä oli se, ettei minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä haluan nähdä matkallani. Matkaoppaiden ja Googletuksen avulla aloin kuitenkin saada paremman käsityksen siitä, mitä haluaisin nähdä. Päivällisen jälkeen söimme porukalla suklaakakkua ja sitten tiesinkin jo matkareittini melko tarkkaan.

Kaivapa nyt siis Tasmanian karttasi esiin ja lähde virtuaalimatkalle kanssani.

Perjantaina keskipäivällä hyppään vuokra-autoni eli kolmiovisen Hyundai Getzin oikealle etupenkille ja porhallan vasenta kaistaa pois Hobartista koukkaamalla pohjoisen kautta länteen. Siellä vastaan tulee Mount Field National Park, joka tarjoaa kauniita maisemia ja ehkä hieman villieläimiäkin.

Sieltä matka jatkuu luoteeseen kiemuraisia reittejä luonnonpuistojen läpi aina länsirannikolle asti Strahanin kaupunkiin. Sieltä käsin on mahdollisuus risteillä Maquarie Harbour nimisellä poukamalla.

Seuraavana autoilupäivänä matkataan koilliseen ensimmäisenä pysähdyspaikkana Tasmanian suosituin kohde, Cradle Mountain. Todennäköisesti kiipeilen ja käppäilen jollekin läheiselle kukkulalle ja sään salliessa saan hyviä kuviakin (Cradle Mt. on pilvien peitossa kahdeksana päivänä kymmenestä).

Tässä vaiheessa tarkastellaan kalenteria ja kelloa suuntana Tasmanian toiseksi suurin kaupunki Launceston. Siellä vähintään kultturia ja murkinaa, jos ei enemmänkin. Jos on kiire niin jatketaan matkaa itään, rannikolle asti, määränpäänä Bay of Fires. Siellä ehkä myöskin kävellään paikasta A takaisin paikkaan A, jonka jälkeen autoilu jatkuu rannikkoa pitkin etelään.

Siellä vastaan tulee Freycinet Natl. Park ja Tasmanian toiseksi tai kolmanneksi kuuluisin luonnon nähtävyys, Wineglass Bay. Sieltä haetaan pari valokuvaa, kävellään vähän pitkällä hiekkarannalla ja ehkäpä myös sukelletaan hieman suolavettä hiukusiin, jos vesi on tarpeeksi lämmintä. Matka jatkuu edelleen etelään, saaren kaakkoisnurkkaan Tasman Peninsulalle ja historialliseen Port Arthurin vankilakaupunkiin. Toivottavasti siellä riittää aikaa turistikierrokselle.

Jos kalenteri on tässä vaiheessa vielä maanantain puolella (auton palautus Hobartissa keskipäivällä tiistaina 96 tuntia lunastuksen jälkeen) matkataan Hobartin läpi etelään ja katsastetaan Huon Valleyn maisemat ihan vaikka vain auton ikkunan läpi.

Wau! Aika hengähtää... Melkoset suunnitelmat vaikka itse sanonkin. Toivottavasti ehdin toteuttamaan edes puolet niistä ja niin, että rahaa on vielä pankkitilillä Hobartiin palatessani. Makuupussi on, eväät on ostettu ja enää puuttuu luonnonpuistopassi, joka takaa pääsyn Tasmanian joka kolkkaan.

Huomenna saatan yrittää Mt. Wellingtonilla käyntiä ja ehdottomasti pakkaan kamani valmiiksi sekä luen loppuun 500-sivuisen romaanini. Matkalta palattuani onkin jälleen pizza-/elokuva-tiistai ja ehkä museo-keskiviikko, "unohdinko jotain"-torstai ja pakkailu-/tsillaus-perjantai. Sydneyn työnhaun aloitan myös palattuani, sillä silloin on aikaa jälleen stressata. Nyt on tarkoitus seikkailla ja nauttia.

Kuullaan taas, seuraavan kerran ties mistä!

Ps. Sen verran unohtui mainita, että sain mielenkiintoisen sähköpostin viimeyönä matkatoimistoltani, Kilroy Travelsilta. Lentoyhtiöiden reittimuutosten takia lennän Uuden-Seelannin Aucklandiin Australian lisäksi Tongalta ja Samoalta, koska suoraan lentäminenhän olisi aivan sairaan tylsää. Air New Zealandin lentojen ruoka- ja viihdetarjonnan on syytä olla hintansa (kulutettu aika) väärti.

Stuck In A Moment You Can't Get Out Of

Hello!

This is my last update in English, I promise. I just need a little more time to myself so I can start thinking in Finnish more instead of in English.

Three days have passed. No jobs have materialized and unless I go to work at McDonald's or Hungry Jack's the status quo in Hobart is likely to remain. One of my applications has regrettably been denied, but I haven't heard anything from the others.

But it's all right. I've already spent 12 of my 35 days in Tasmania and I have finally found some time for myself. On Tuesday I went ahead and bought myself a basketball for $10. I walked down towards Sandy Bay to check out the court there and to do some shooting. It was nice and all, but my mind wandered and I thought about our summer house and Finland a lot. I also got redder in my face, but it didn't properly burn.

Also on Tuesday I went to the movies. The State Cinema in North Hobart was showing Winter's Bone, which had been ranked #2 for the year at FilmDrunk. It wasn't bad, really realistic actually, but I wasn't as into it as I had expected. A very well acted movie that is worth looking into, especially if you like to sprinkle some indie fare between your blockbuster movies.

I was planning on going hiking on Wednesday but it was Ms. S's last day in Hobart so I decided to hang around to spend some time with her. She took a local bus to Cygnet where she's doing volunteer work for a week and cherry picking after that. Our current posse of me and the three Germans, walked with her to the bus stop to see her off. I hugged her tightly and she promised to call me and complain about the place.

It was nice to have find a friend like her but now that she's gone I don't feel as much pressure to hang out with the others, wasting my time picking my nose and stretching my [CENSORED]. And to he honest, the further away I go and the more time I spend away from the hostel, the better I feel.

Yesterday I bought a Chris Jericho DVD because I found out I was going to save at least $46 if not more on accommodation by paying for six of seven nights. Why I didn't get this deal earlier? Apparently I should've asked for it.

Today after finishing the documentary on the DVD I headed out to Hungry Jack's for dinner. After that I took more time for myself by locating the local Fitzroy Gardens almost next to HJ's. There I just lay on the grass (with sunscreen) and enjoyed the moment. That's when it hit me.

All the pressure to find work and all the anxiousness to get away from here had been put on me by yours truly. I'm also a person who for the last 4-5 years has been trying to do as much significant and entertaining stuff as possible every single day and moment. For example, I've said goodbye to broadcast television and to watching shows like "Funniest Home Videos", "Big Brother" or even "News". Sitting down on a couch and watching whatever is on has been almost impossible. This is something that some of my closest friends can attest to.

Also my threshold for social situations that aren't "fun" or "not boring" has been very low. That might sound normal but swap the word fun for "laugh-out-hilarious" and "not boring" for "crazily engaging" or "extremely comfortable" and you're much closer to the reality of how I felt. Too often I've barely made it out of the house to meet some friends before wanting to be back home with my games and movies again.

But I've longed for the ability to properly do nothing again. Even in Melbourne instead of just sitting down in one of the many gardens and parks I almost paced through them looking for the next place to see. But today I finally found regained some of that ability.

I lay on the grass of Fitzroy Gardens for more than an hour with only my thoughts and some music to entertain me. It felt great. When I got back from the park I was able to concentrate on reading "Tell-All" by Chuck Palahniuk, something that felt impossible just a few days ago. After dinner I headed out again to shoot some hoops on probably the better of the two outdoor courts in the city. Basketball is a great game and there's so many things you can do just by yourself on the court. I spent another hour just doing basic stuff with the ball and the hoop.

Tomorrow I might finally go hiking on Mt. Wellington but if I don't, I'll probably walk down to the beach at Sandy Bay or somewhere else as nice and do nothing.

And that is okay.

Hey, Universe, It's Me, Zachary

Here's Brucie!

As you can see from the pictures I went to the Melbourne Aquarium on Monday. It was very cool and I took some nice pictures. No platypuses, plushy or real though.

After the Aquarium I headed across the river to check out if "Rare Exports" was playing there. No such luck, but using google I was able to find a theater on Lygon Street with a showing in an hour. The theater was a 51 minute walk away.

On my way I got a call from Boaz. He asked me if I'd want to go to the movies with him to see "Due Date". I thought it was a good idea, but I didn't want to go back to Lilydale before doing something else in Melbourne. I went shopping but as I was standing in line at JB Hi-Fi I realized I didn't have enough cash. As I walked out I saw I'd gotten an SMS from Boaz who wanted to reschedule. I looked at the time and realized that I could make the showing of "Rare Exports" if I'd take a tram.

I didn't look at my map and went a block in the wrong direction before realizing I was going away from the tram route. Pissed off and hungry I almost ran in the heat with time running out. Without a second to spare I arrived at the theater. Fortunately there were enough previews so I was able to relax before the movie started.

I thought there might be other Finnish people in the theater bit I ended being the only person to laugh at someone saying "paska". The movie was good, it looked very good and it was very funny. It was weird seeing a Finnish language movie in Australia though. The local audience was pretty smart and surprisingly "old". But they liked it and some people kept chuckling well into the credits. 

After the movie I took the tram back to Central Station where I arrived just minutes after a possible train to Lilydale. The next one would leave an hour later but fortunately I could use another line into Ringwood every fifteen minutes.

Before I did though, I grabbed some cash, bought a footlong sub, visited a still open Borders for something to read on the train -- I got "Non-Fiction" by Chuck Palahniuk -- and headed for the platform. I decided to use my tram ticket to get on the train even though it was only a zone 1 ticket. I'd never seen a ticket inspector on the train and I thought that I could get away without paying a penalty fee anyway.

Wouldn't you know it, just as we went from zone 1 to zone 2, three ticket inspectors entered the train. I showed my zone 1 ticket and the gentleman asked for my other ticket. I told him I only have this one. He took a look at me and realized I wasn't a local. He asked me how long had I been here. I told him it was only a couple of weeks. Then he asked me to get up and showed me the map and the zones 1 + 2. I looked at the map and then I looked at the legend like I'd never seen it before and let out a good old Finnish "a-haa". He told me to buy the right ticket next time or I'd probably get a big fine.

When I sat back down, the guy behind me asked where I was from and told me I was very lucky that the inspector had been such a nice fellow. I'm just glad I looked touristy enough not to get a fine. I decided I would buy the proper tickets from now on because I felt a little guilty.

Tuesday was a lazy day at home. I did my laundry as soon as I woke up. I watched Coraline on Blu-Ray and then I played Super Mario Galaxy for a while since it was a possible I wouldn't be able to do that later. Sascha called Alex and told him that I would be switching apartments with Eva. Sascha told about Eva's attack and that she didn't feel safe.

I was home alone when it started to rain and I had to rush to get my clothes, which were getting dry outside, back in. The rain let down a little so I headed to McDonald's for lunch.

Without a warning the rain started pouring and once I got to McDonald's I was soaked. I ate my food and decided I was so wet that I could walk back without getting any wetter.

I was folding my laundry when Sascha and Eva came and Sascha told me they were going to go pick up Ana from the station and after that he would take me to Alex's. I hadn't even started packing. I felt pretty sad that I had to leave but it had to be done. As I got my stuff together I felt a little better about moving on.

We drove to Alex's and Eva packed up her stuff while I, Sascha and Ana waited outside. Alex and Eva were away working. When they left I knew I wouldn't want to stay in the house all alone so I called Boaz and we went to the movies to see Due Date. I got back "home" and went to sleep almost right away.

I felt pretty good about going to work today. Right away Helmut told me that I would be helping John pack and mail the wine for the three days this week. It sounded good. I never got that far though. First John wanted me to take down the big Blondie sign next to Maroondah highway and to move around a couple of the other ones before it started to rain. It took me ages and did rain before I was finished. For the rest of the day I pretty much moved wine boxes from one place to another and again and again. I did do a little forklift driving too...

I felt pretty tired and there were only restaurant people around at around four p.m. so I decided to ask Gwen about my staff wines. She recommended I take it right away. So I got seven wines for my mother. As I was carrying the wines to the Ute I ran into Helmut. Just the person I wanted to talk to.

"Maybe the Universe can give me a signal...?"

He asked about my mom and I explained the current situation as well as I could. Then he asked me about my plans for Christmas and New Years. I said I'd thought about working until January. Then he told me that, well, I didn't need to work that long. I could work one more week. He explained to me that he really had no work left for me. The vineyards only need spraying by the regular workers and he got a new kitchen hand and a new person for Cellar Door too.

So, The Universe, disguised as Helmut, showed me a building-sized neon sign with the letters Q - U - I - T blinking like crazy. My last day at Rochford Wines is actually this Sunday. It is kind of ironic that only two days after I had considered quitting and one day after looking for jobs I was let go and in need of a new job. Had this come up before I and Eva changed apartments I would've been closer to the train station when I leave. Plus Eva could've moved in anyway, just a week later. Well, I'm pretty sure Sascha can give me a lift next Monday or Tuesday.

I plan to enjoy some of my wages doing touristy stuff in Melbourne before I find a new job. I will go see some wild penguins, I will see Melbourne from a river cruise ship, I will go back up to Eureka SkyDeck at sunset and I will check out the famous buildings and parks. For my next job I'd love to go to Tasmania. Melbourne, Sydney or even Adelaide are other possible destinations. But if I found a job in Tasmania I could explore it well before moving on to Sydney. If I have enough money and my mom's arrival gets postponed I'd love to take a trip to Singapore where my friend Wall-Terr-E will be an exchange student for the first four months of 2011.

Whatever the future brings I know one thing for sure. I will not buy anyone any Christmas gifts. Where I will be spending Christmas, or New Years, is a lot more uncertain. But I do remember dreaming about Christmas in Tasmania and New Years in Sydney way back in Finland before I had even bought my plain tickets. So I hope Tasmania it is.

Now I have four more working days and a company Christmas party tomorrow evening before I pack up and move on to bigger and better things. In a way it's pretty cool and I should be able to better get jobs from three, or four states now that I was in Queensland back in September.

Now all I have to do is just go and do it.

Till infinity and beyond!

Family Ties

So, where do I begin?

After all the excitement on Sunday night I couldn't fall asleep. I kept thinking about all the things me and my mom talked about and all the other people that interconnect with our lives in Finland. It took me until 2 am to fall asleep, 4 hours left before wake up.

We had some breakfast and after that we were whisked off on our tour. Our driver and guide was a very funny bearded, tall man called Tom. The bus we rode with was pretty similar to the ones we used for commute in Proserpine.

Before the actual Great Ocean Road we drove through a couple places of interest. The first place was Geelong, Victoria's second largest city with a population of 130,000. It used to be an important gateway during the goldrush in the 1850's. The ships grew too big for Geelong's sandbars and as they moved to Melbourne, so did a lot of the people.

The next place was Torquay, Australia's surfing capital. After the second world war, local surfers invented the wetsuit and started their own company Rip Curl. One of the guys wanted to start his own company, Quicksilver. Right after Torquay we stopped at Bell's Beach (portrayed in Point Break by an Irish beach) and took some pictures.



The Great Ocean Road's divided into tree parts, Surf Coast, Green Coast and Shipwreck Coast. Like Australian names, there's no need for explanation. After the beaches and a teabreak, we arrived at the official entrance to the GOC. After that we saw a lot of green and made out next stop at Koala cove. We saw some colorful birds and a couple of sleepy and hungry koalas.





We followed the green coastline until Apollo Bay where we had lunch. Fish and chips, plus a coke. Then we headed inlands and went for a hike in the rainforest, where Tom told us some facts and some half-made up jokes in his usual sarcastic way. We still needed to drive for one more hour in the beautiful green before arriving at the Twelve Apostles.





There was a lot of people there and an option to see the apostles from a helicopter too. We took a walk and wound up at the shore right next to the biggest one. It doesn't translate very well into my pictures, but they looked freakin' amazing. I took a LOT of pictures and even posed in some of them myself.





After the apostles we checked out Shipwreck Gorge where a sailor named Tom survived a shipwreck and saved the only other person, a woman, to survive. They never got married. After that we saw London Bridge which had actually fallen down a couple years earlier just before some school kids were about to go down there. Two people were stranded on the other side though, a fact that Tom elaborated on with another one of his funny stories.

Then we had three hours left to get back to the city. We stopped for dinner at a little town and we -- mom and me -- chose Subway. We were tired but we chatted most of the drive back and I couldn't stay awake for long at the hotel.

I slept well and after breakfast we packed our stuff, took it to the car and checked out of the hotel. We started our day by going to the Eureka tower, the southern hemisphere's highest viewing platform. My mom had never been there before, but I had, coming home from New Zealand in March. The views were good and made more sense this time, because I knew so many more places this time around.



Then we went shopping. Or I went and mom ended up shouting -- Australian for paying -- for me. Besides some DVDs and some clothes from JayJay's the main thing was my new backpack/suitcase, which was twice the size of my former backpack. I won't have the chance to use it in three months, but I did get to haul it around the city for the whole day after my mom left for the airport.

First I headed towards the aquarium but I had to get some food and visit the bookstore, preferably a Borders. So I walked to the borders in South Wharf mall, bought Superfreakonomics and had Subway for lunch. I was on my way back to the aquarium when I stopped at the Village Cinemas in the Crown Casino complex to see what was playing. It was 10 minutes before a showing of Machete so I bought a $11 ticket, some soda and went in.



The movie was fun and afterwards walking to the train station, rolling my suitcase behind me, I must've looked really out of place, like a serial killer or something. But I felt like I'd just come back from a vacation, a new beginning of sorts. I hadn't felt this good after or during my off-days before and during the downtime I'd realized that I should have spent more time in the city. After my trip to Sydney, I will. I took the train home and sent some pictures to the blog on my way. I also stopped at Coles and McDonald's before finally getting home. I unpacked my new stuff and fell asleep after twenty minutes of The Wire.



Yesterday was back to work. Work felt very good, I enjoyed working outside again and the weather was nice -- sunny and 23 degrees. In the evening I tried to stay up and watch some NBA but I retreated to bed at halftime.

Today was more of the same at Helmut's farm, but the weather wasn't very nice. It started raining after lunch and even though it wasn't pouring almost at all, it was very wet. My socks were soaked, my sleeves and pants got wet as well as my gloves, which are going to get thrown out after tomorrow. Ending the day felt awesome and getting home to put on some dry warm clothes felt even better. We have house guests, Axel and Maria, but them being German and all, there's no point listening them to talk and laugh. I'm heading to KFC for dinner and the I'll do some stretching so I can work outside without feeling it on my hamstrings as badly.

So, I saw my mom -- the first familiar face since Baabäk in Hong Kong -- for the first time in three months. Our time was together wasn't very long, but she'll still be in Sydney when I get there next week. I actually do feel like I just had a vacation and in just four days I'll start a real vacation with Brotherman in Sydney. It'll be great to get back there after two years and I'm really fortunate to have this opportunity to see my family here. If I'm unlucky, it'll be another six months before that happens again.

Well, I hope everyone, myself included, has a great weekend. My nephew -- Call me Don Sakari -- turns one this weekend. Congratulations! Don't party too hard.

Kept it koel!