Ero

Hello,

Nyt ollaan saavuttu siihen pisteeseen, että vietän Sydneyssä enää yhden yön ennen paluutani Suomeen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tästä lähin blogipäivitykset tapahtuvat vanhalla kunnon kännykkäpelillä. Kuvat ovat siis tästä lähin pienempiä ja kuvatekstittömiä. Blogin päivitystiheys riippuu suoranaisesti kännykkäverkon vahvuudesta (joka voi olla heikko) ja käänteisesti seuran määrästä (joka voi olla erittäin vähäinen). Seikkailu aloitetaan huomisella lennolla Adelaideen. Adelaidessa vietettävälle viikonlopulle on järjestetty huimasti ohjelmaa ja saa nähdä ehdimmekö edes keskustassa käymään... Maanantaina jatkankin sitten Perthiin, jossa vietän ainakin viikon turistina ennen kuin porhallan matkaan tutkimaan länsirannikon mystistä luontoa.

Tähän viikkoon on mahtunut lähinnä matkaan valmistautumista. Olen viritellyt soittolistoja, katsellut DVDitä ja stressannut Australian kalliita auton vuokraushintoja. Yksi vuorokausi campervania Länsi-Australiassa maksaa vähintään 60 paikallista dollaria. Uudessa-Seelannissa vastaava (tai siis parempi) auto maksaa 30 paikallista dollaria vuorokaudessa (Uuden-Seelannin dollari on halvempi kuin Australian). Olenkin siis päätynyt käyttämään matkaani Perthistä Darwiniin viisitoista päivää ja neljätoista yötä eli talla laitetaan pohjaan vasta kahden viikon päästä.

En osaa sanoa tästä viikosta mitään järkevää. Sää on ollut erittäin lämmin, mikä onkin ollut hyvää harjoitusta, sillä Adelaiden jälkeen tulen nauttimaan 30-asteisista päivistä luultavasti aina Australiasta lähtemiseen asti. Tiistaina kävin elokuvissa nauramassa, mutta Hall Pass ei niinkään naurattanut vaan masensi. Tänään kävin Harbour Bridgen toisella puolella etsimässä lempipaikkaani Sydneyssä sekä Paddy's Marketsilla ostamassa yhden tuliaisen ja itselleni uuden pyyhkeen. Mutta lähinnä olen käyttänyt aikaani miettien tulevaa matkaani. Aluksi olin innoissani, sitten aloin jännittämään, ja sen jälkeen minua on alkanut pelottamaan. Tänään saatuani laukkuni pakattua ja muut tavarani lajiteltua oli oloni paljon parempi. Valmistautuminen ei voisi olla parempi eikä huomisen ohjelmassa ennen lentokentälle lähtöä ole kuin siivousta ja peseytymistä. Enää ei pelota kuin ihan vähän ja jännitys varmasti muuttuu positiivisemmaksi matkan varrella.

Kohta sitä mennään, nähdään Adelaidessa!

8 päivää ensi-iltaan

Moi,

Tällä kertaa ei ole tarjolla yhtään valokuvia, pahoittelen. Visuaalisesti Sydney on tämän viikon ollut pettymys, sillä joka päivä on ollut ainakin osittain pilvinen. En ole myöskään hirveästi ulkoillut, mutta ainakin paperityöt tuli tehtyä. Kävin tänään viemässä kaikki mahdolliset lomakkeet taxbackiä eli verenpalautusta sekä superannuationin eli eläkerahan palautusta varten. Käytin tähän tarkoitukseen samaa firmaa, joka hankki minulle pankkitilin, -kortin, verotusnumeron ja kännykkäliittymän. Pankkipalvelu tosin sulkeutuu (kuten jo pari haarakonttoriakin) huhtikuun lopussa, joten firmalla ei mene ehkä ihan niin hyvin kuin toivoisi. Ajoitus on toisaalta ihan siedettävä, koska tili olisi pitänyt sulkea toukokuussa kuitenkin. Nyt ei tarvitse sitäkään itse tehdä.

Veronpalautus ja eläkeraha-asiat ovat Australiassa aikamoista käsikähmää ja firmoja, jotka näitä rahoja hoitavat on iso liuta, ja toinen toistaan epäilyttävämpiä. Yhteensä minun valitsemani pulju veloittaa minulta näistä palveluista 330 dollaria, joiden jälkeen olen tyytyväinen, jos rahaa tulee edes 500 dollaria eli n. 370 euroa minun Suomen tililleni kesän mittaan. Halvemmalla pääsisi, jos hoitaisi veroasioitaan itse, mikä ei itseasiassa olisi kauhean vaikeaa, jos vain omaa kaikki viimeiset palkkakuititnsa ja tietää eläkerahastonsa tiedot. Itse vain olin valinnut firman jo aikaa sitten, eikä sitoutumisen purkaminen olisi ollut helppoa. No, tästä eteenpäin kaikki onkin "kotiin päin".

Toinen asia, joka on mieltäni painanut tällä viikolla on tulevan viikonlopun suunnittelu. Menemme äidin kanssa Port Stephensiin Nelson Bayhin nauttimaan paikallisesta rantaelämästä. Matka päätettiin jo aikaa sitten, joskus Canberran reissun paikkeilla ja olin silloin reissusta innoissani. Sittemmin mielessäni on ollut paljon enemmän Adelaiden matka ja sen jälkeiset reissut eikä tuleva viikonloppu ei ole vaikuttanut niin tärkeältä. Äiti ehdotti ajankulukseni surffikurssia, mikä kuulosti aluksi houkuttelevalta ja olikin ollut takaraivossani jopa Sydneyä varten. Alkuviikon pähkäilinkin, että menenkö surffikurssille vai en. Päätin viimeinkin, että en oikeasti halua surffata edes yhden kurssin vertaa. En tiedä painaako päätöksessä oikeasti kunnioitukseni ja pelkoni merta ja sen eläviä kohtaan, mutta siinä on ainakin yksi hyvä tekosyy. Eilen uutisissa kerrottiin, että nuorta naista oli purrut hai juurikin Nelson Bayssä ja tänään kuulin radiosta, että pureampia oli melkein koko kropassa; yksi raajoistakin oli jouduttu ompelemaan takaisin paikoilleen. Nimeni ei ole Brody, ja tiedän, että haihyökkäykset ovat tilastollisesti erittäin harvinaisia, mutta en lähde houkuttelemaan yhtään Brucea hylkeenmuotoisilla surffilaudoilla.  Hait, kuten krokotiilit ja myrkkykäärmeet nyt vain sattuvat olemaan tsunamiakin pelottavampia uhkia.

Olen päätökseeni erittäin tyytyväinen.

Illalla pakkaan reppuni ja huomenna katson korista, kunnes äiti tulee minua hakemaan. Ensi viikon vietänkin sitten valmistautuen viimeiseen tulikokeeseen eli kaksi kuukautta kestävään kotimatkaan/seikkailuun. Viikon päästä on repun lisäksi pakattuna matkalaukku, ja niillä pitäisi selvitä jotenkin Perthistä Darwiniin kolmen ja puolen viikon aikana.

Vähän jänskättää...

Hyvää viikonloppua myös kaikille lukijoille ja nähdään taas su-ma tai myöhemmin... Adios!

Bruce ja Stephen

Vielä on kesiä jäljellä

Hidastakaa bändikuutit!

Maisemakuva

Tyyni valtameri, kirjaimellisesti

Ei mikään porsas

Morientes.

Tiistain luolamiehistelyn jälkeen tuli otettua taas vähän rennommin. Torstaina kävimme isäni kanssa katsomassa läheisessä Art Galleryssä ollutta kiinalaisten kivipatsassotilaiden näyttelyä. Siellä oli julmetusti ihmisiä, mikä johtui lähinnä varmaankin siitä, että näyttely oli avoinna viimeistä viikkoa. Löysin kuitenkin lippujonossa kärsivällisyyteni ja sisäisen zenini (tai Chini) ja pian olimmekin jo näyttelyssä. Kuvia siellä ei saanut ottaa, mutta ei siellä myöskään ollut aivan hirveästi nähtävää. Kiinassa alkuperäisellä ensimmäisen keisarin hautausmaalla on tuhansia samanlaisia patsaita, mutta Sydneyyn oli saapunut vain yhdeksän, yksi kutakin tyyppiä.

Arkeologisen seikkailun jälkeen menin ensimmäistä kertaa sitten marraskuun käymään Paddy's Marketsin markkinoilla Chinatownin lähellä. Reissun agendalla oli tuliaisten ostamisen lisäksi uusien nappikuulokkeiden, uuden lompakon ja jonkinlaisen CD/DVD-kotelon hankkiminen. Tein arvokasta hintavertailua matkan varrella olleissa elektroniikkaliikkeissä ja päädyin ostamaan kymmenen dollarin iPhone-kuulokkeet itse markkinoilta ja kahdeksan dollarin levykotelon paluumatkalla JB HiFistä. Markkinoilla sijoitin myös rahaa tuliaisiin, joiden luonnetta en tässä paljasta, sekä hierontaan. Kyseessä oli aivan tavallinen niska-/hartiahieronta (senkin kierot!), jonka sain tingittyä pari pykälää halvemmaksi yrittämällä kieltäytyä palvelusta. Viisi minuuttia myöhemmin veri kiersi hartioissa paremmin ja shoppailu oli mukavampaa.

Perjantaina saimme vieraita ja kävimme tuttuakin tutumman pariskunnan kanssa syömässä illallista hotelliviikolta tutussa italialaisessa ravintolassa. Söin pizzaa, mutta en jaksanut syödä kuin puolet. Ehkä oli liian myöhä päivällisen syömiseen (kello oli yhdeksän) tai sitten huono unirytmini on heikentänyt ruokahaluani. Palaan tähän myöhemmin.

Lauantaina teimmekin sitten koko perheen voimin eli kolmestaan retken Manlylle ja siellä koko Sydney Harbourin toiseen ääripäähän, North Headiin; paikkaan meni harbour loppuu ja avomeri alkaa. Kaksi viikkoa aikaisemminhan kävin South Headissä ja nyt matkasimme siis vastarannalle. Oli aurinkoinen päivä, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Loppujen lopuksi kävelyreissumme kesti melkein kolme tuntia, mutta se oli oikein mukava ja tulipahan ainakin otettua ihan hyviä kuvia. Näimme luontopoluilla kymmeniä ellei satoja keskenään samanlaisia hämähäkkejä ja ne muistuttivat minua Rochfordin viinitarhojen hämähäkeistä. Nyt en ikävä kyllä päässyt liiskaamaan yhtään hämiksistä vasaralla, mutta toisaalta nehän olivat vain kotonaan eivätkä minun työpaikallani, joten ei siihen ollut tarvetta/halua. Enemmänkin minulla heräsi kunnioitus hämähäkkejä kohtaan eivätkä kärpäset häirinneet kävelyreissua. Saisikohan sellaisen hämähäkin mukaan Pohjois-Australiaan?

Palasimme sivistyksen pariin Manly Beachille ja kävimme rantaravintolassa lounalla. Cesar-salaattini kana muistutti minua kesämökillä perinteisesti grillatuista kanafileistä. Illalla Isä lähti Suomeen ja on perillä siellä tänä iltana (aamulla Australian aikaa).

Minä ja äiti kävimme tänään ruokaostoksilla East Gardensissa sekä shoppailemassa keskustassa. Oli eilistä kuumempi päivä ja eilen palanut niskani ei tykännyt kolmekymmentä asteisesta päivästä. Onneksi pääsimme keskustaan nopeasti pilvenpiirtäjien varjoon. Sain saaliiksi kirjoja ja yhden t-paidan.

Kuten mainitsin olen siis nukkunut melko huonosti tällä viikolla. A) Oman tietokoneen äärellä aika lentää, varsinkin iltaisin ja olen valvonut liian myöhään. B) Sänkyni on jollain tavalla minulle sopimaton ja herään väsyneenä riippumatta unien pituudesta. En tiedä onko tyyny liian pehmeä vai...? Jaaaaaa... siinä se.

Tulevan viikon ohjelmaan kuuluu tietokonetaitojen opettamista, veronpalautusasioiden hoitamista ja tulevista seikkailuista unelmointia. Kahdentoista yön päästä lähden Sydneystä kahden kuukauden mittaiselle kotimatkalle ja sen toinen etappi (kuten kaikki sen jälkeisetkin) on täysin suunnittelematta. Joten siinä riittää miettimistä pidemmäksikin aikaa. Toivelistallani on mahdollisimman pitkän matkan taittaminen autolla, jossa on mielellään ilmastointi. Alan nimittäin olla melko kyllästynyt kuumuuteen. Tai no, en nyt kuumuuteen sinällään, vaan vain omaan suomalaiseen suhtautumiseeni lämpimiin kesäpäiviin.

Kuinka usein sitä tuleekaan kesällä istuttua aamupäivällä "liian pitkään" sisällä ja soimattua itseään siitä, ettei ole ulkona nauttimassa raikkaasta ilmaasta ja kauniista säästä? Suomen kesässä on onneksi niin vähän kauniita, lämpimiä päiviä, että itsensä soimaaminen on (melkein) perusteltua, jos ei ole vaikka ulkotöissä koko kesää.

Mitä jos kesä kestäisi ikuisesti? Tai edes kuusinkertaisen ajan? No siltä tämä välillä tuntuu. Ensimmäisen kesän vietin Suomessa ja lomailin jonkin verran sisällä tehtyäni töitä ulkona. Sitten lähdin matkoille ja vietin toisen kesän Hong Kongin ja Queenslandin kuumuudessa ja siirryin Melbournen kevääseen. Silloin oli ensimmäistä kertaa matkallani kylmä ja jouduin jopa käyttämään takkia. Kesä tuli kuitenkin äkkiä, enkä  muista enää Victoriasta kuin sellaisia ulkona(!) vietettyjä työpäiviä jolloin käytin shortseja niin sateessa kuin auringonpaistessa. Se kesä loppui kuitenkin jouluun jolloin lähdin viileämpään Tasmaniaan.

Siellä kesä oli uuden vuoden jälkeen lämpötilaltaan viileämpi, mutta aurinko oli sitäkin polttavampi ja ulkoilin mieluiten illalla ja aamulla valoisilla, mutta viileillä keleillä. Sitten saavuin Sydneyyn, jossa ensimmäisellä viikolla minut otti vastaan ennätyksellinen lämpöaalto. Virallisesti maaliskuu on syksyä, mutta on ollut täällä joulu- ja tammikuuta lämpimämpi. Nyt minulla on vielä kymmenen viikkoa (eli lasten kesäloman verran) matkaa Suomeen eikä viilennystä ole tulossa kuin viikoksi ennen kotiinpaluuta. Muut viikot ovat sitäkin kesämäisempiä siellä monet niistä vietetään subtrooppisilla leveyspiireillä.

Ensi syksynä ja talvena en aio valittaa kuin ainoastaan niinä päivinä, kun vettä sataa vaakasuoraan tai lumimyrsky laskee näkyvyyden nollaan. Ja silloinkin vain jos on pakko mennä ulos. Menen vaikka kumisaappaat jalassa ulos kahlaamaan sohjossa sitten, kun on pakko. Mutta en anna huonon sään masentaa. Ainoastaan hyvän.

Nyt nautin vielä yhdestä kesästä (ennen Suomen kesää) enkä valita ollenkaan, jos joku päivä on vähän viileämpi. Ehkä alle 20-asteisia päiviä on muuallakin kuin Uudessa-Seelannissa.

Ehkä ei sittenkään...

28 viikkoa myöhemmin

Porndun John

Sateinen lauantairetki

MMMmmmm... Bacon

Onneksi Australiassa ei olla oikeasti pää alaspäin

Eh?

Kaksi (+1) sisarta

Blue haze

Viime torstaisen eläintarhan reissun jälkeen on tullut otettua taas vähän iisimmin. Vaikka virallisesti kesä onkin loppunut ja syksy alkanut niin ei se varsinaisesti keleissä näy. Lämpötila ei päiväsaikaan jää alle kahdenkymmenen ja kolmekymppiä lähennellään edelleen. Syksystä antaa viittaa ehkä entistä lyhyempi päivä, joka myös johtaa päivän keskilämpötilan putoamiseen viileillä illoilla ja aamuilla, vaikka ääripäät ovat suunnilleen pysyneet entisissä mitoissaan. Kai sadettakin on vähän enemmän kuin aikaisemmin.

Perjantain kotona lorvailun jälkeen käytiin illallisella tutun pariskunnan seurana jälleen Kings Crossin intialaisessa ravintolassa, mikäs sen mukavampaa. Pöydässä ei puhuttu yhtään työasioista, vaan mm. politiikasta niin Suomessa kuin Australiassa. 28 Viikkoa sitten sellaista kirosanaa kuin persu ei ollut vielä keksittykään saatika puhuttu persuksien mahdollisesta vaalivoitosta. Ilmeisesti tulevien vaaleissa äänestetään suurpuolueita vastaan ja PerSut ovatkin näiden vaalien Elizabeth Rehn. Näiden vaalien Mara taitaa ikävä kyllä puuttua.

Lauantaina otimme suunnan kohti Wollongongia, jonne ajoimme hetken matkaa pittoreskiä rantatietä. Sade vain hieman haittasi kuvankauniiden maisemien tallentamista valokuvin. Hyödynsimme opiskelijakaupungin vilinää ja hankimme uuden printterin äidin kämppään. Lounaaksi söimme meren antimia kaupungin majakan lähistöllä olevassa kalaravintolassa. Kotiin suuntasimme Eastgardensin ostoskeskuksen kautta, josta saaliiksi saatiin koko viikon ruoat. Iltaohjelmaksi katsoimme yhdessä The Social Networkin puhuttuamme ensin Skypellä The Other Brothermanin herrasväen kanssa.

Sunnuntain otimme iisimmin ja kävimme apostolin kyydillä The Rocksissa markkinoilla ostamassa tuliaisia sekä täyttämässä vatsamme. Siitä suuntasimme vielä keskustaan, jossa sain tyydyttää shoppausimpulssejani vaatteiden ja DVDiden muodossa. Hankintalistalla on vieläkin Mullan allan ensimmäinen kausi sekä uusi lompakko (vanhasta vetskari rikki) ja uudet korvaan työnnettävät kuulokkeet (kahdet rätisevät ei kelpaa). Näiden lisäksi aion ostaa vain tuliaisia kavereille ja sukulaisille, turistirihkamaa itselleni ja toivottavasti myös didjeridoon sitten Pohjois-Australiasta synttäripääsiäisenä.

Maanantai oli niin laiska päivä, ettei siitä tarvitse edes puhua. Olen ammentanut luovuudestani erään vanhan pelin merkeissä enkä ole pelannut edes kokonaista erää... NEXT!

Tänään palasimme isäni kanssa taas turismin teille ja teimme tourin Blue Mountainsille ja siellä sijaitseviin tippukiviluoliin. Tuntui hyvältä nähdä taas oikeata koskematonta Australiaa ja sainkin lisäintoa tulevaan Länsi-/Pohjois-Australian matkaani. Tippukiviluolat oli aika melkoisia katakombeja ja tunnelma oli harras. Etenkin katedraaliksi nimitetyssä onkalossa. Myös kauan etsitty dungeoon löytyi 60-luvun psykedelian virvoittamana.

Jenolan Cavesista palasimme takaisin Blue Mountainsin ykkösturistirysään, jossa teimme jyrkän junamatkan sademetsään, kiertelimme aikamme puiden varjossa ennen köysirata-ajelua takaisin näköalapaikoille. Ihan mukavaahan se oli, mutta ikävä kyllä päivää vaivasi pieni kiire. Saavuimme luolille viime tipassa ja lähdimme pois kymmennen minuutin ruokatauon jälkeen. Toisessa pysähtymispaikassamme oli aikaa käytettävissä tunti, josta melkein neljäsosa oli jo mennyt päästyämme vasta sademetsään. Eikä opas/kuskikaan puhunut koko matkan aikana juuri mistään. Hänellä oli vain kova kiire päästä perillä ja olihan yhdentoista tuntisen päivämme aikana kahdeksan tuntia ajamista tai lauttamatkaa tai kotiin kävelemistä.

Silti päivä oli loppujen lopuksi antoisa, vaikka osa olikin jo ennestään tuttua. Sain kuitenkin selvittää päätäni maisemia katsellessa ja unohtaa tietotekniikan vähäksi aikaa. Paluumatkalla luin kirjaa, joka on viimeinkin alkanut avaamaan silmiäni käsittelemilleen teemoille. The Black Swanin sisältöihin en kuitenkaan sukella sen enempää, saarnaamisesta puhumattakaan. Yritän olla laskematta jäljellä olevia päiviä ja keskittyä sen sijaan tulevien matkojen suunnitteluun sekä hoitaa paperityöt veronpalautusten maksimoiseksi.

Nauttikaa kuvista ja palatkaa takaisin sitten taas joskus.

Tsaukki!

Eläinten kapina

 Pullea

 Ollaan niin kuin ei oltaiskaan

 Petiin tiikerin tuon

 Jalopeura

Elämässä pitää olla haasteita

Päivää

Canberran viikonlopusta ja alkuvuiikon laiskuuspuuskasta ollaan toivuttu ja elämä osa-aikaisena turistina jatkuu. Eilen keskiviikkona alkoi neljän seinän sisällä oleminen ahdistamaan, joten lähdin television koripallo-ottelun jälkeen kaupungille syömään ja ihan vain katselemaan ympärilleni. Etsiessäni pankkiautomaattia löysin lehtikaupasta ostamatta jääneen maaliskuun SLAM -koripallolehdon, joka lähti mukaani Whopper-lounaalle. Sitten suuntasin JB-HiFihin katsomaan, josko sieltä löytyisi viimeinen DVD, jonka aion vielä keräilijänä ostaa ennen Australiasta poistumistani, Mullan Alla, kausi 1. Palasin kotiin yhden DVDn ja kolmen Blu-Rayn kanssa (eikä minulla ole edes Blu-Ray -soitinta, pitänee ostaa PS3 ensi kesänä), mutta em. DVD löytynee vielä edelleenkin liikkeestä kokoelmani sijaan.

Kotiin päästyäni otin hetken rennosti, mutta sitten oli siivouksen aika. Yhdeksän päivää edellisestä oli muutamassa pölyisessä kolossa aivan riittävän pitkä aika. Päivällisen jälkeen istuimme äidin kanssa tietokoneelle ja tilasimme lentoliput Adelaideen ja pois maaliskuun viimeiselle viikonlopulle. Minä poistun sieltä Länsi-Australian pääkaupunkiin Perthiin, kun äiti taas palaa Sydneyyn. Seuraavaksi järjestelyn alla on hotelli Adelaidesta sekä lentoliput ja hotelli pääsiäisen Darwinin reissulle.

Tänään menimme isäni kanssa lautalla Circular Quaysta (lausutaan söökjylär kii) Taronga Zoon eläintarhaan. Saavuimme lyhyehkön lauttamatkan jälkeen eläintarhaan puoliltapäivin ja aloitimme kierroksemme. Näimme hylkeitä, pingviinejä ja pelikaaneja, Intian norsuja, tapiireja ja Bambeja (peuroja), korppikotkan, kilpikonnia ja karhuja, tiikerin, leijonia ja strutseja, kirahveja, seeproja ja bongon, liskjoa ja käärmeitä, alligaattoreita ja krokotiilejä, simpansseja, emuja ja kenguruita, Tasmanian tuholaisen ja paljon kiljuvia lapsia. Lounastaukomme kesti ehkä puoli tuntia ja lähtiessämme takaisin lautalle oli kello jo viisi. Aika meni kuin siivillä ja jonkun verran tuli valokuviakin otettua.

Top 5 elukat:
1. Kirahvi, joka söi rehujaan aidan yli
2. Timon-lauma, joka oli melko letkeä
3. Punainen panda
4. Tapiirit ja
5. Kääpiövirtahevot

Monet eläimistä olivat kotoisin Kaakkois-Aasiasta ja täkäläisen luonnon monimuotoisuus tuli minulle pienenä yllätyksenä. Tapiirin ja tiikerin kavereina seudulta oli kotoisin maailman pienin karhulaji, punainen panda ja "karhukissa". Näiden ja muiden eläimien levinneisyyskarttoja katsomalla tuli selväksi, että ihminen on raivannut monta eläintä ahtaalle ja näiden kotiseudut omaan käyttöönsä. Eläinten asema tässä maailmassa on minulle tärkeä, ainakin jonkinlaisella empaattisella tasolla. Eläintarhan valistusvirsissä puhuttiin paljon kuluttajien ostamien materiaalien alkuperästä. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin melko varma, etten ole ostanut yhtään sademetsästä hakatusta puusta tehtyä tuotetta (ellei IKEA hae puitaan sieltä) saatika uhanalaisten eläinten turkiksia tai luita. Mutta mistä sitä nykymaailmassa tietää tuotteiden alkuperää? Ruoan kohdalla ainakin pysyttelen tutuilla ja turvallisilla linjoilla kunnes palaan Suomeen ja tutustun valintoihin paremmin sitten syssymmällä.

Pittoreskien eläimien lisäksi myös Sydneyn keskustasta sai otettua hyviä kuvia eläintarhan suunnalta.

Palasimme keskustasta suoraan asunnolle. Päivällisen nauttimisen lisäksi olen tänä iltana viimeistellyt iTunes-kikkailuni, järjestänyt tavarani siedettävään kuntoon (tehden pientä "tarvitsen mukaan Länsi-Australiaan"/"Äiti saa tuoda Suomeen" -jakoa) ja päivitellyt kalenteriani (myös oikealla olevaan palkkiin). Nyt olen tyytyväinen ja katson Conanin ennen nukkumaan menoa. Huomenaamula olisi aikomus käydä lenkillä ennen kahta NBA-ottelua. Ensi viikon turimsiin kuuluu ainakin New South Walesin Art Galleryssä käynti ja ehkä matka Blue Mountainsin tippukiviluoliin.

Pysykää linjoilla!

Järistyksiä

Auringonlasku nykyisen kodin ikkunasta

Queen Mary II

Matkalla Watsons Bayhin

Ravintola Lentävä Kettu

Taas on yksi arkiviikko melkein vierähtänyt loppuun. Tämän viikon aloitin maanantaina (niinkuin monet tekevät. Joidenkin kalentereissa ensimmäinen päivä on sunnuntai?) kävelemällä Circular Queyn tienoille sporttibaariin katsomaan NBA:n All-Star -ottelua. Muuten maanantaihini kuului siivousta, jotta kotimme olisi siistinä seuraavana aamuna saapuvien vieraiden varalta, ja lenkillä käyntiä. Päivälliseksi söimme supisuomalaista stroganoffia (vai onkse joku venäläinen ruoka?), jonka äiti oli valmistanut slow cookerilla (2000-luvun aromipesä) ja ai että oli hyvää.

Tiistaiaamuna heräsin aikaisin puhelimensoittoon. Jo vuodentakaiselta Uuden-Seelannin reissultamme tutut Jukka ja Helena olivat juuri taksissa lentokentällä matkalla kohti viiden tähden Bed & Breakfestiämme. Puoli kahdeksan aikaan he saapuivat ja pienen kuulumisten vaihtamisen jälkeen painuimme kaikki omille tahoillemme päiväunille.

Omat uneni vierähtivät yli yhden, mutta olin olohuoneessa silti aivan hiljaa puoli kolmeen, jolloin vieraammekin heräsivät. Ulkona oli hieman sateista ja itselläni oli kotona kaikki tarvittava lämitettävää stroganoff-lounasta myöten, mutta Jukka ja Helena suuntasivat lounaalle läheiseen ravintolaan. Itse jäin kotiin tv:n ja tietokoneen ääreen.

Äiti ehti tulla kotiin ennen vieraitamme, jotka olivat nähneet julkkiksen läheisessä ravintolassa. Kyseessä oli Westlife -yhtyeen Brian McFadden, jonka nimi oli minulle tuttu, mutta en tiennyt mistä. Lähdimme koko porukalla ulos syömään ja päädyimme siihen samaan ravintolaan, jossa herra McFadden istuskeli terassilla. Loppujen lopuksi Brian seurueineen istui samassa pöydässä yhteensä ainakin kuusi tuntia. Söin pizzaa ja juttelimme mukavia sekä tietysti äidin töistä, sillä Jukkahan oli parikymmentä vuotta äidin pomo.

Keskiviikkona nukuin taas pitkään, mikä johtui lähinnä siitä, että en nukkunut silmäystäkään olohuoneen sohvalla ennen kuin äiti vapautti huoneeni käyttööni noin aamuviiden aikoihin, jolloin siirryin omaan sänkyyni nukkumaan. Aamiaisen ja parin pizzapalan siivittämänä katsoin rauhassa NBA:ta. Ottelun jälkeen lähdin nauttimaan kauniista kesäpäivästä Botanic Gardensiin, jossa luin erittäin vaikeaselkoista kirjaa. Kuudenkymmenen sivun jälkeen odottelen vieläkin, että koska se varsinainen kirja alkaa... Kävin syömässä Whopper Juniorin ja ostamassa langattomat stereokuulokkeet ennen kotiin paluuta. Illalliselle lähdimme Kings Crossiin intialaiseen India Down Under -ravintolaan.

Tänään teimme Jukan ja Helenan kanssa kolmistaan päiväreissun Watsons Bayhin, jossa teimme kivan kävelylenkin ja näimme niin avomeren kuin Sydneyn keskustan paikassa, jossa meri ja mantere kohtaavat. Vastarannalle oli matkaa alle kilometri, mutta maitse matkaa olisi ainakin 200 kertaa enemmän. Voihan sitä tietysti mennä sillan yli tai lautalla, mutta ei ennen 1800-luvun loppua. Kävelymatkan varrella ohitimme Lady Bayn hiekkarannan, joka on kuuluisa siitä (tai oikeastaan ei ole kuuluisa juuri sen takia), että siellä ui lähes pelkästään alastomia ja hekin pelkästään miehiä. Muissa paikoissa oli paremmat näköalat ja niistä tuli otettua jonkin verran valokuvia. Söimme lounasta Watsons Bayn kalaruokaan erikoistuneessa ravintolassa. Oma fishenchipsini oli erittäin pehmeää ja maukasta, mutta annos oli melkein kaksi kertaa liian suuri. Lounaan jälkeen kapusimme vielä toiselle näköalapaikalle korkealle meren rantaan ja söimme jäätelöä ennen lautalle menoa ja keskustaan paluuta.

Onpas tämä taas vaikeaa. Huomenna Jukka ja Helena lentävät Adelaideen, jossa he viipyvät yli kuukauden ennen Sydneyyn paluuta ja me lähdemme äidin kanssa viikonlopuksi Australian pääkaupunkiin Canberraan. Sunnuntaina palaamme takaisin ja illalla isäni saapuu suomesta pariksi viikoksi.

Palataan seikkailuihin vielä kerran tämän kuun puolella ja jaksan ehkä uutisoida maaliskuun suunnitelmista. Hei hei!

Kova kuin kivi

Sydney, the city that sometimes sleeps

Hyde Park

Jippiaijee ja lyhyestä virsi kaunis.

Blogin lukijamäärä on romahtanut räjähdysmäisesti enkä osaa syyttää siitä kuin itseäni. Totuus on se, että ennen Sydneyyn tuloani, blogin päivittäminen oli hyvää ajanvietettä. Nyt tylsyyttä on voinut taistella monella eri aseella ja kirjoittaminen on jäänyt taka-alalle. Toisaalta kirjoittamisen aiheet ovat myös "heikentyneet".

Tällä viikolla olen virtuaalisesti valloittanut maailman, todistanut Todellista Sisua (Kova kuin kivi) elokuvateatterissa, katsonut NBA-otteluita ja käynyt äidin kanssa shoppailemassa.

Apua, olen todella väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Lyhyt tarkastelu saanee riittää.

Keskiviikosta en muista juuri muuta kuin lounaan hakureissun Kings Crossiin sekä NBA-ottelun, jota en edes oikeastaan katsonut, koska pelasin tietokoneella.

Torstaina kikkailin lähes koko päivän koneella, kunnes n. tunti ennen äidin kotiintuloa hoidin viikon siivoukset. Imuroin ja moppasin lattiat ja pesin todella likaiset puiset ikkunoiden kaihtimet. Saan siivoamisesta myös rahallisen korvauksen, joten tein ensimmäistä kertaa töitä sitten joulukuun puolivälin. Ansaitseminen tuntui hyvältä ja pääsinkin nauttimaan työni hedelmistä elokuvaillassa kaupungin keskustassa. Äiti ei kokannut, koska oli menossa bisnesillallisella, ja minä lähdin samaa matkaa kaupungille.

Ennen elokuvaa ostin pari puuttuvaa DVDtä (The Wire S1 ja HIMYM kausi 5) ja söin päivälliseksi hampurilaisaterian, tietysti. Elokuva oli melko hyvä, mutta vielä hienomman kokemuksesta teki se, että sen näki elokuvateatterissa. Moni tämän jo tietääkin, mutta olen siitä harvinainen tapaus, että käyn useammin elokuvissa yksin kuin seurassa, oli teatteri sitten Australiassa tai Suomessa. Olen harrastanut yksin elokuvissa käyntiä jo rippikouluikäisestä enkä tiedä montaa juttua, jotka päihittäisivät sitä fiilistä, kun voi vaan olla elokuvan jälkeen hiljaa ja antaa fiiliksen velloa koko kotimatkan. Tähän yhdistyy vielä kävelemällä venytetty kotimatka, joka on monasti kulkenut eduskuntatalon nurmikon kivireunuksen päältä ja kansallismuseon editse hämärtyvässä Helsingin illassa. Samoja fiiliksiä voi myös onneksi saada tihkusateisessa Hyde Parkissa.

Perjantai oli jälleen NBA-päivä kahden ottelun siivittämänä. Tarkastelin työpaikkailmoituksia, mutta mitään hakemisen arvoista ei löytynyt. Illalla söimme vastapäisessä pubissa edellisiltä viikonlopuilta tutun pariskunnan kanssa. Ruoka oli melko hyvää eikä seurassakaan ollut valittamista.

Lauantaiaamuna seurasin äitiäni kampaajalle tämän vanhoille kulmille The Rocksiin ja sainkin melko freesin frisyyrin japanilaiselta tytöltä. Palveluun kuului pari hiustenpesua ja päänahan hierontaa. Söimme äitin kanssa lounasta saksalaisessa olutravintolassa, jonka jälkeen suuntasimme kodin kautta Eastgardensin ostoskeskukseen. Ostarilta äidin mukaan tarttui aimoläjä kokkaustarvikkeita 30 prosentin alennuksella. Itse palasin kotiin "tyhjin käsin". Illalla soitimme näköpuhelimella Suomeen, jossa Otherbrother perheineen oli langan vastakkaisessa päässä.

Tänään oli toinen shoppailu-/laiskottelupäivä. Aamulla katsoimme rauhassa Lostia kunnes suuntasimme jälleen samaiseen ostoskeskukseen. Tällä kertaa haaviini tarttui ehjät verkkarit (9 dollarilla!) Big W:stä eli Woolworth's ruokakaupan Anttilaa vastaavasta. Palattuamme kotiin otimme näköpuhelinyhteyden Californiaan, mistä brotherman kertoi uudesta työpaikastaan iiiisossa firmassa. Ilmaiset kokikset ja ruokaa kolme kertaa päivässä; kuulostaa hyvältä paikalta, vaikka työstä ei puhuttu juuri mitään.

Heti puhelun jälkeen kiiruhdimme äidin kanssa keskustaan. Dymocksista ostettiin kirjoja ja JB-HiFistä DVD:itä. Niistä nautittiin myöhemmin illalla. Mutta sitä ennen syötiin terveellinen päivällinen ja otettiin vielä yksi näköpuhelu, tällä kertaa isälleni, joka saapuu tänne tasan viikon päästä puhelun jälkeen.

Viikko päättyi The Road -elokuvaan, jonka viimeiset 15 minuuttia jäivät pilkkivältä äidiltäni pimentoon. Huomenna yritän siivota ennen kuin lähden katsomaan NBA:n All-Star -ottelua sporttibaariin. Tiistaina meille tuleekin vieraita, jotka viipyvät perjantaihin asti jolloin lähdemme äidin kanssa viikonloppureissulle pääkaupungiin Canberraan, josta palattuamme onkin isäni jo melkein täällä.

Nähdään ensi viikolla!

Kunnianosoitus

Yks päivä mä kävelin informaation supervaltatiellä. Se oli pitkä ja yksinäinen tie. Sitten yhtäkkiä keskellä tietä kiilsi kiiltävä paholainen, Mark Zuckerberg. Se uhkas syövänsä mun sielun ja lähettävänsä kaikki iloiset kuvat musta mun isoäitille, jos en kirjottais maailman parasta blogipäivitystä. Mä sanoin: "Okei." Kirjotin ensimmäisen jutun, mitä mun mieleeni tuli ja, kappas, se vaan sattu olemaan maailman paras blogipäivitys.

Lienee tarpeetonta sanoa, että paholainen oli ällikällä lyöty.

Tää ei oo maailman paras blogipäivitys, tää on kunnianosoitus. Mä en nimittäin muista, mitä se maailman paras blogipäivitys sisälsi...

Taidepuu

Itseironinen itse otettu kännykkäkamerakuva ironisesta paidasta, jota en ostanut

"Teenage Mutant Ninja Turtles" x3 "hirousinahäfsell, Töötle Pauer!"

Poseidonilla legot tallessa

Just.

Tämä blogipäivitys on nyt ainakin päivän ellei pari myöhässä. Epilogin jälkeen voidaan siirtyä pääutiisiin. Työpaikkaa ei ole lohjennut, mutta töitä on sekä etsitty että haettu. Fiilikset on ollut pääasiassa hyviä, vaikka tietokoneella on tullut vietettyä aikaa sen verran, että itseinho ehti työntämään Sa(n)karimme jopa lenkille ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen.

Perjantaina heräsin ja lähdin melkein suoriltani lenkille. Ensimmäiset portaat ylöspäin tarjosivat sen verran kovan vastuksen, että vain 40 minuuttia myöhemmin istuin suihkunraikkaana sohvalla etsimässä työpaikkoja televisiossa NBA-ottelijoiden viettäessä TV-aikalisiä. Tähän menikin pitkä pätkä päivästä. Nälkä oli todella suuri äitini ja Marian (jouluaattoinen emäntäni Melbournesta) saapuivat kämpille. Otimme jonkin aikaa rennosti ja hameväki vaihtoi hamet päälle ennen kuin suuntasimme taksilla Darling Harbouriin ruokailemaan äidin työporukan kanssa Meet&Wine -ravintolaan. Minulla oli todella kova nälkä ja otin alkuruoaksi portugalilaisia rapuja (paikallisia rapuja "portugalilaisessa" kastikkeessa) ja pääruoaksi 300 grammaa kunnon täysjyväviljalla syötettyä härän sisäfilettä. Firma kuittasi kulut.

Äidin työkaverit oli samanlaisia kuin ennenkin, mutta oli kiva jutella pitkästä aikaa Marian kanssa. Oli outoa huomata, että jo kahden viikon äitini kanssa asumisen jälkeen oli englantini ruvennut ruostumaan. Sitä tulee vielä luettua, mutta tuottaminen on jäänyt vähälle, kun olen tyytynyt vastaamaan "how are ya?" kysymyksiin lyhyellä ja epäasiallisella "good thanks" sivuutuksella ja kotona puhuu luonnollisesti suomea.

Lauantaina veimme Marian lentokentälle, jonka jälkeen menimme äidin kanssa lounaalle ja pikaostoksille Eastgardens -kaupunginosan ostarille. Sieltä mukaani lähti pari uutta t-paitaa, alushousuja ja yhteiseksi katsottavaksi pari DVD-elokuvaa. Äiti täydensi ruokavarastojamme parhaansa mukaan. Lauantai-iltaa vietimme katsomalla Kevin Costnerin ja Susan Sarandonin tähdittämää Bull Durhamia. Elokuva oli hyvä, mutta outo. Takakannen mukaan se kertoi baseballin lisäksi "toisesta" Amerikan pasttimesta. Outoa.

Sunnuntaina herättiin aikaisin ja lähdettiin melko pitkälle ostosreissulle. Seuranamme oli vanha tuttu äidin kollega vaimoineen. Ensiksi suuntasimme IKEAan hankkimaan kaikki tarpeellista ja kotoista uutta kotiamme sisustamaan. IKEA oli jälleen kotoisa ja muistelinkin hetken Saschan ja Anan riitelyä, kun neljä kuukautta aikaisemmin olin vähän samanlaisessa tilanteessa. Ensimmäisestä "huoneesta" löytyi tasan saman verho, jota tuli ennen matkalle lähtöä melkein vuoden verran tuijoteltua eräässä yksiössä ruskeasuolla. Jos osaisin ruotsia (paremmin) niin voisin muuttaa IKEAan ja lukea ruotsinkielisiä kirjoja piparkakkuja syöden ja mustikkateetä juoden.

IKEAsta lähti mukaan aimo läjä tykötarpeita. Samasta ostoskeskuksesta löytyi myös muita kodintarpeita, mutta minä keskitin huomioni muihin liikkeisiin. Eniten ikkunashoppausta suoritin pienoismalleihin erikoistuneessa lelukaupassa, josta löytyi 20-vuotisjuhlan kunniaksi Turtles-ukkoja! En kuitenkaan muistanut kuuluikin minun kokoelmaani 20 vuotta sitten Bebopia ja Rocksteadya. April O'Neiliä en pitänyt juuri minään edes silloin.

Ostarilounaan jälkeen eksyimme vielä rautakauppaan ostamaan kukkia ja Spotlightiin, joka muistuttaa järkyttävää halpahallia. Onneksi samalla ostarilla oli myös elektroniikkaliike, jossa kolusin läpi kahden dollarin DVDt ja pelasin FIFAa kunnes muut olivat ostoksensa tehneet. Kävimme vielä toisessa rautakaupassa, josta löytyi äitini halajama huonekasvi. Kotona Skypetettiin Suomeen isäni -- joka on tänne kahden sunnuntain päästä tänne saapuva -- kanssa, syötiin illallista ja katsottiin taas leffaa. Tällä kertaa katsotiin Stand By Me. Vaikka en ollut sitä nähnytkään, tuntui kuin olisin nähnyt sen monta kertaa. Helposti katsottava modernin elokuvan klassikko, joka soveltuu juuri parhaiten kotishovalla pällistelyyn.

Vauhdikkaan viikonlopun jälkeen tulikin paluu arkeen. Huomioni kiinnittyi maanantaina pitkälti Lost Vikings pelin pelaamiseen DOSBox ohjelman avulla. Pelasinkin pelin alusta loppuun läpi. Myös ensimmäinen Monkey Island tuli ratkaistua. Töitä piti hakea uudestaan, mutta en saanut sitä vielä aikaiseksi. Ehkä ajattelin, että odottaisin ensiksi hetken vastauksia edellisistä paikoista. Oikeastaan en ajatellut mitään. Hoidin kuitenkin äidin antamat tärkeimmät hommat.

Tänä aamuna heräsin puhelinsoittoon, kun muuttofirma toi suomesta lentorahdilla lähetetyt neljä laatikko äidin tavaroita. Otin mukavan nuorenmiehen vastaan ja vartijat päästivät meidät sisään pohjakerrokseen. Englantini takkuili melkein kuin Colin Firthillä, mutta mukavan jutustelun jälkeen oli asunnossamme lisää tavaraa ja vaatteita, mutta ei yhtään pahvilaatikkoa tai pakkauspaperia. Success!

Olin aikeissa suunnata uudelleen Darling Harbouriin, mutta TVstä tulikin yllätysottelu NBAta. Ottelun jälkeen sain pehvani liikkeelle ja tein melkoisen kävelyreissun keskustan kautta Darling Harbouriin ja "suoraan" takaisin. Matka IMAX-teatterilta kesti melkein tunnin enkä pysähtynyt kuin hetkeksi kiertämään Aquariumiin ja Wildlife Worldin turistirihkamakauppoja. Tämän illan olen viettänyt painiessani arkkiviholliseni ja liittolaiseni eli feisbuukin kanssa. Äidin tavaroista tulleesta Time-lehdestä luin jutun Mark Zuckerbergistä, joka oli samaan aikaan hyvä ja pelottava. Niinkuin Facebook. Tein pari olennaista ystäväpyyntöä, poistin pari ystävää, poistin valheet profiilistani, profiilisivuani rumentavat kuvat ja jopa avasin hieman yksityistä informaatiotani maailmalle.

Olen jo pitkään miettinyt, mikä tulee olemaan Facebookin rooli elämässäni, kun palaan takaisin Suomeen. En todellakaan halua, että se on puhelimeni käytetyin ohjelma ja nettisivuni katsotuin sivu. Tällä hetkellä se pomppaa Chromen aloitussivun ylärivin vasempaan reunaan, mitä pidän jonkinmoisena epäonnistumisena. Unelmoin sen täydellisestä hylkäämisestä, mutta en halua Facebookin määräävän elämäni siihenkään suuntaan. Noin vuosi sitten pidin onnistuneen loman naamakirjasta, jonka katkaisin nähdäkseni valokuvia ihmisistä, jotka olivat puhelinsoiton päässä.

Kultaisella keskitiellä sopisin yhteiset menot ja tiedustelisin kuulumiset ystäviltäni puhelimen avulla ja kasvotusten. Facebookkia pitäisin paluusuuntaisena informaation lähteenä, jonka avaan vain, kun jotain olennaista informaatiota on tarjolla. Facebookin vahvuus on juuri siinä, että se pienentää tämän villin informaation supervaltaväylän ja rakentaa siihen gallialaisen kylän, jossa ovat vain ne ihmiset, jotka sinne itse haluaa. Vaikeinta on päättää, ketkä kuuluvat korkean puuaidan sisäpuolelle ja ketkä jäävät pihalle, ketkä pääsevät suurennuslasilla kurkkimaan aidan yli ja keiltä koko kylä on poistettu kartalta (koko gallia valloitettu?). Helposti käykin niin, että taikoo näkymättömäksi (cloaking?! NERDS!) ihmiset, joilla on eriäviä mielipiteitä. Tärkeintä olisikin säilyttää suvaitsevaisuus, jottei oma kylä täyty vain pienen (tai vielä pahempaa, suuren) piirin jees-profiileista, joiden tarkoitus on parantaa omaa itseluottamusta.

Ehkä löydän jonkun ratkaisun kehittyä FBn käyttäjänä toiveeni mukaisesti ilman, että sosiaalisen maailman taivas putoaa niskaani. Tällä hetkellä haluan kuitenkin osoittaa kunniaa maailman parhaalle blogipäivitykselle tässä interwebin karaokekopissa, jonka ovessa lukee studio. Tai siis blogger.

Pallo hukassa

Majakka

Blowholen viereinen kyläpahanen

Kotini on laiturirakennukseni

Sydney

Jou,

Liian pitkään on taas vierähtänyt viime päivityksestä. Melko paljon on ehtinyt myös tapahtua, vaikka paljoa ei ole tullut tehtyä. Hei, tämähän on loistava paikka käyttää kliseistä ilmaisua.

Minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Haluatteko hyvät vai huonot ensin?

Hyviä uutisia on mm. uusi vuokrasopimus hienoon vuokra-asuntoon, jossa nyt äitin kanssa majailemme. Itse viivyn täällä ainakin maaliskuun loppuun, äiti vielä paljon pidempään. Huonoihin uutisiin kuuluu se, että minulla ei ole vieläkään töitä ja rehellisesti sanottuna työnhaku ei ole maistunut hirveän hyvältä. Itseluottamus työpaikkojen suhteen on melkein nollissa.

Perjantaisten NBA-otteluiden jälkeen aloitettiin viikonloppu. Lauantai olikin sitten se ennätyksellinen kuudes peräkkäinen yli 30-asteinen päivä Sydneyssä ja suuntasimme kuuluisalle Bondi Beachin rannalle. En ollut koskaan aikaisemmin sielä käynyt, vaikka se onkin Australian kuuluisin ranta tai ehkä juuri sen takia. Martin Placen metroasemalle päästyämme saimme tietää, että metrot eivät kulkeneet Bondiin päin ratatöiden takia. Löysimme kuitenkin pikaisesti väliaikaisen bussipysäkin ja bussin, joka meidät kiidätti Bondi Junctionin vaihtoasemalle. Bussikuskilla oli sen verran kiire, että ei ottanut meiltä edes maksua.

Kuudes yli 30-asteinen päivä oli erittäin kuuma ja epäilin suuremman lämpotilan johtuvan lähellä toisiaan olevien pilvenpiirtäjien puuttumisesta. Toisessa bussissa oli lähes sietämättömän kuuma ja erittäin äänekkäitä paikallisia nuoria helpottamassa matkantekoa. Päätin olla sosiaalisempi, kun nyt kerran oli aikaa viettää äidin kanssa ja laitoin puhelimeni taskuun. Odotukseni Bondi Beachia kohtaan eivät olleet hirveän korkealla, ja kun se saapui näkyviin oli ranta ja vedestä valvottu alue täynnä ihmisiä.

Rannalla oli niin kuuma ja fiilis oli muutenkin niin syvältä, että halusin vain päästä uimaan. Annoin t-paitani, reppuni ja pyyhkeeni äitille ja suuntasin aaltoilevaan meriveteen. Vesi ei ollut kylmää, mutta virkistävää. Ikävä kyllä aallot olivat hiukan liian voimakkaita uimiseen. Toisaalta ihmismäärä oli rajatulla alueella myös sellainen, että ei siihen montaa kroolin potkua tai vetoa olisi mahtunutkaan.

Palasin hiekalle ja suunnattiin samantien rantabulevardille lounastamaan. Pysähdyin matkalla nurmikolla pusikon viereen, jotta voisin vaihtaa uimahousuni tavallisiin shortseihin. Rannalla oli niin kuuma, että kävelymatkan aikana olin kuivunut käyttämättä pyyhettä. Halusin ikuistaa rannalla olleen väkijoukon valokuvaan ja silloin tajusin, mitä olin tehnyt. Olin mennyt uimaan puhelin uimashortsien taskussa. Laitoin käteni vasempaan taskuuni ja siellä se oli. iPhone 3G S -puhelimeni, joka sisälsi musiikkia, valokuvia, yhteystietoja, ohjelmia, muistiinpanoja ennen uintireissua. Nyt se sisälsi vain suolavettä.

Vain ja ainoastaan suolavettä.

Kirosin typeryyttäni ja laitoin kuivat vaatteet päälleni. Olin melkoisessa shokissa ja hyppäsin suoraan toiseen vaiheeseen suruprosessiani. Olin vihainen itselleni ja kieltämättä myös äidilleni. Jälkimmäiselle tunteelle en löytänyt mitään oikeutusta, mutta pettymykseni itseeni oli kieltämättä suuri. Bussimatkallakin olin sieluni silmin nähnyt tilanteen, jossa kävelen veteen puhelin taskussani, kunnes viime hetkellä heitän puhelimeni äitilleni. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kun kerroin äitille, mitä oli tapahtunut, murruin täysin. Teki mieli vain luovuttaa ja lähteä kotiin. Samantien. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja yritin miettiä, miten tästä päästäisiin eteenpäin. Päällimmäinen toiveeni oli, että edes osa puhelimen informaatiosta olisi pelastettavissa.

Lounasta syödessämme äiti löysi valtavan myrskypilven hopeisen reunuksen ja tarjosi apuaan. Syntymäpäivälahjan nimissä mentäisiin hakemaan uutta puhelinta Bondi Junctionin Apple-kaupasta. Bussimatkaa myöhemmin saavuimme Applen liikkeeseen ja saimme audienssin huoltopisteelle. Huoltopisteen herrasmies sanoi, että Tyyni valtameri oli puhelinystävällisempi kuin Intian valtameri. Sarkasmintunnistukseni oli lähes nollissa ja elättelin hetken toivoa, että jotain olisi tehtävissä. Olin kuitenkin väärässä.

Puolikkaan puhelimen hinnalla sain kuitenkin upouuden vastaavan. Seuraavaksi haimme varmuuden vuoksi uuden sim-kortin, minkä jälkeen olimme hetken ostoksilla ennen hotellille paluuta. Sitten minulla oli jälleen toimiva puhelin.

Vaikka puhelimen mukana hukkuikin monia juttuja, niin suurimman osan (yhteystiedot, musiikki) niistä saa vielä takaisin. Lopuista (esim. valokuvat) pitää vain osata luopua. Mitalin kääntöpuolena minulla on täysin ehjä ja uusi puhelin, joten uutta ei tarvitse ostaa ennen kuin seuraavan käy uimassa. Myös kaikki AppStoresta ostamani kivat ohjelmat ja pelit sain ladattua ilman uutta maksua. Kun isä tulee käymään, hän tuo mukanaan tietokoneeni, jolta voin vähintään ladata kaiken hukkuneen musiikkini. Shazamilla tunnistettuja biisejä täytyy yrittää vain muistella.

Tikulla silmään, niin kuin sanotaan. Matka jatkuu...

Sunnuntaina lähdimme äitin, hänen kollegansa ja tämän vaimon kanssa pienelle automatkalle. Suuntasimme Melbourneen vievää rantatietä Etelään ja kiertelimme Highlandsia. Ensimmäiset valokuvat uuteen puhelimeeni otin paikallisella blowholella, joka pärskäytteli aaltojen ja ilmanpaineen voimalla vettä keskellä maata olevasta reiästä. Päivä vierähti reissulla mukavasti, mutta sää ei ollut koko matkaa täysin puolellamme, joten palaamme varmaankin samoille seuduille joskus myöhemmin.

Jatketaan pikakelauksella. Maanantaina lähdin herättyäni katsomaan Super Bowlia. Ottelu oli hyvä ja mielestäni oikea joukkue voitti. Green Bayn Lambeau Field onkin ainoa NFL-areena, jonka aulassa olen koskaan ollut.

Tiistaiaamuna äiti haki minut hotellilta ja ajoimme Woolloomooloon kaupunginosaan aivan Botanic Gardensiin viereen tekemään vuokrasopimusta uuteen kotiin. Taloon asettuminen vei kuitenkin aikansa ja purin tavarani vasta keskiviikkoiltana. Tiistai-iltana keskityin uuden mokkulan tarjoamaan ihmeelliseen Internetin maailmaan. Keskiviikon ohjelmassa oli yksi televisioitu NBA-ottelu, jota ennen yritin löytää Woolloomooloosta syötävää siinä onnistumatta. Jouduin käymään keskustassa ruokaa hakemassa.

Täytyy myöntää, että en ole viime viikon jälkeen edes etsinyt töitä. Olen tappanut aikaa katsomalla telkkaria, josta ei tule juuri mitään katsottavaa ennen kuutta (paitsi keskiviikkoisin ja perjantaisin, kun tulee NBAta) ja tietokoneen ääressä. Internetistä löytyy liian paljon tekemistä, joka on kivempaa kuin lähes toivoton töiden haku. Sen lisäksi olen ladannut muutaman legendaarisen dos-pelin; Transport Tycoon, Monkey Island 2, The Incredible Machine 2 ovat jo viihdyttäneet minua telkkarin pyörittäessä amerikkalaisia sitcomeja.

Vielä yksi uutinen. Turkulainen ystävättäreni ehdotti, että tekisimmie länsirannikon reissun yhdessä josku maaliskuun lopusta lähtien. Tämä on erittäinen hyvä uutinen, sillä ainakaan automatkaa en haluaisi yksin tehdä. En kuitenkaan usko, että voin lähteä matkaan ennen kuin olen tienannut rahaa. Kaksi viikkoa on nyt takana, mutta kuusi viikkoa, joina ehtisi vielä tehdä töitä ennen reissua on vielä jäljellä. Reissun jälkeen ehkä vielä muutama lisää. Huomenna ryhdyn uuteen työnhakuun laajalla Googletuksella. Aion myös käydä aamulenkillä, katsoa NBAta ja imuroida uuden asuntomme. Huhun mukaan Nicole Kidmanilla on asunto tässä samaisessa satamarakennuksessa ja tänään näinkin televisiosta neiti Kidmanin haastattelun, joka oli epäilemättä kuvattu tämän rakennuksen kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Me saamme huomenna vieraaksemme minuakin majoittaneen Marian Melbournesta. Muuten tämä viikonloppu on pyhitetty kotiutumiseen eli käymme IKEAssa ja käymme läpi kaikki asunnosta löytyvät viat. Ainakin TV-signaaleissa on jotain vikaa, mutta en tiedä onko se korjattavissa.

En usko, että hommat selviävät hetkessä, mutta uskon tilanteen parantuvan pikkuhiljaa. Ehkä töitä löytyy, ehkä ei. Parin viikon päästä käydään Canberrassa. Sen jälkeen isä tulee pariksi viikoksi seuraksemme. Ehkä seikkailen länsirannikolla matkailuautolla, ehkä tyydyn vain lentomatkoihin. Menneisyys on takanapäin eikä sitä voi muuttaa. Tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta nyt täytyy olla hyvä fiilis. Tapahtui mitä tapahtui, uskon että tämä reissu tulee muistoissani olemaan onnistunut.

OK, baibai, thänks.

Huippuduuni haussa

Helou,

Ihan alkuun kerrottakoon, että Yasi-niminen sääilmiö oli täällä yhtä lähellä kuin Espanja tai Kreikka. Sydneytä on koetellut ennätyksellinen lämpöaalto; Peräkkäisten yli kolmekymmentä asteisten päivien määrä on tänään kuusi ja venynee huomenna seitsemään.

Ensimmäinen työnhaun ja säästä nauttimisen täyteinen viikko Sydneyssä alkaa olla takana. Sunnuntaiaamuna ilmestyi äiti vihdoin Sa(n)karimme elämään ja sään ollessa loistava suunnattiin pian ulos. Istuskelimme päivää oopperatalolla, Botanic Gardensissa ja The Rocksin saksalaisessa kaljapaikassa. Äitini nautiskellessa oluesta kiersin The Rocksin markkinat potentiaalisena tuliaisten ostopaikkana.

Palasimme hotellille nauttimaan ilmastoinnista ja saimme pian vieraaksemme pari äidin kolleegaa, jotka olivat hieman kauemmin kestäneen matkan ja jetlagin väsyttämiä. Heidän kanssaan suuntasimme myöhemmon illalliselle Oxford Streetin toiselle puolelle italialaiseen ravintolaan.

Arkipäivät ovatkin sitten menneet eräänlaisella rutiinilla. Periaatteessa päivään on kuulunut müeslipatukka-aamiainen, discovery-channelin katsomista hotellilla, lounas Hungry Jack'sissa sekä työnhakua ja kaupoissa kiertelyä/unelmointia. Illalliselsi on joka ilta syöty italialaista ruokaa. Työnhaussa on rautoja tulossa muutama; Child care assistantiksi s-postihaku, kuten myös Subwayn voileipäartistiksi. Sen lisäksi olen rekisteröitynyt kahteen työnvälitysfirmaan, jotka tarjoavat väliaikaisia työnyekijöitä keskustan toimistoihin. Seuraavaksi jalkapelillä täytynee alkaa hakea rafla/baari/kahvilahommia, mutta se vaatii uudelleen kouluttautumista, sillä vanhalla alkoholipassilla ei ole pätevyyttä New South Walesissa. En tiedä, menen ehkä mieluummin ruumillisiin töihin kuin liian kiireiseen ravintolaan. Eikä viikonlopputyöt kiinnosta, kun silloin olisi äitistä seuraa.

Arkirutiinista olen poikennut syömällä tiistaina lounasta Brothermanin skauttaamassa Wrapz -pikaruokalassa, jossa on makoisia wrappeja sekä melko hyvä ilmainen WiFi. Sainkin viimein ladattua iPhoneeni GTA: Chinatown Wars -pelin, jonka olin omenastoresta yli neljä kuukautta sitten Brisbanessa ollessani ostanut.

Vielä legendaarisempi poikkeama lienee ollut (Liesi? Lieni.) eilen näkemäni parisataametrinen jono kauniita naisia. Ei, jono ei ollut hotellihuoneeni ovelle vaan kävelykatu Pitt Streetillä ja pitkäjalkaiset naiset olivat halukkaita Australian Next Top Model -kilpailjoiksi. En kehdannut ottaa tytöistä kuvia, kun näytivät muutenkin liian itsetietoisilta eläintarhan kirahveilta. Hyvännäköisiltä kirahveilta, mutta pällistely oli silti ahdistavaa. Nostin siis leukani ja kieleni katukivetykseltä ja menin matkoihini.

Töiden lisäksi olemme etsineet äitillemme asuntoa täällä häneltä vierähtäväksi vuodeksi. Tiistaina oli suosikkimme Hyde Parkin päädyssä jo poistunut markkinoilta, mutta kävin äidin kollegan (ilmeisesti) eläkkeelle vetäytyneen vaimon kanssa katsomassa puiston laidalla olevaa asuntoa. Asunto oli toisessa äänekkäässä kerroksessa ja kaikki puhtautta vaativat alueet (keittiö, pesuhuone) olivat todella likaisia. Eilen kävimme äitini kanssa toisessa asuntonäytössä Woolloomooloossa oikeastaan aivan Domain-puistossa sijaitsevan Art Galleryn takana. Tämä kämppä olikin aivan eri luokkaa. Kaikkialla oli puhdasta ja valkoista. Autojen melu oli kaukana, sillä ikkuonoiden takaa paljastui purjevenelaituri, vettä, puistoa ja sitten vasta pilvenpiirtäjiä. Rakennus, jossa asunto oli, oli pitkä laiturirakennus, jonka sisällä oli asuntojen lisäksi hotelli, ravintoloita sekä leveä promenadi, joka muistutti hieman sinivalkoisesta Ruotsinlaivasta. Ulkona oli molemmilla puolilla siis laiturit, mutta en usko, että purjehdus siltikään harrastuksena kutsuu. Laitoimme hakemuksen vetämään ja muita hakijoita oli yksi. Tänään pitäisi kuulua, kuka asunnon saa ja voisinkin tarkastaa sähköpostini, josko äiti on jo saanut tietää, miten kävi. Palaan pian...

Ei uusia sähköposteja.

Sellaista siis Sydneyssä. Seuraavaan päivitykseen saadaan toivottavasti asuntoa ja hyvällä tuurilla myös työpaikkaa käsittelevää selontekoa. Länsi-, Pohjois- ja Keski-Australiaan huhtikuussa tutustuminen autolla kiinnostaa vielä, mutta jokainen työtön päivä heikentää mahdollisuuksia. Toivottavasti pääsen edes lentäen käymään muutamassa uudessa paikassa (Perth ja Darwinin lähinnä) ennen täältä lähöäni.

Äidin kanssa on viikonloppusuunnitelmia jo useammaksi viikonlopuksi. Huomenna tutustumme maailmankuuluun Bondi Beachiin, viikon päästä viimeistelemme hyvällä tuurilla uuden kämpän kalustusta ja kahden päästä käymme katsastamassa Australian pääkaupungin Canberran. Sen jälkeen meille onkin tiedossa vieraita ja Sa(n)karimme isä saapuu kahden viikon lomalle maaliskuun alkupuolella.

Vielä kun sais niitä töitä niin olis melko täydellistä.

Nyt mielenkiintoani kutsuu Cheersin jättiskriinin NBA-iloittelu Lakers-Spurs, nähdään pian!

Saidan nuoren yksinäisyys

Prologi: Ensimmäisessä kuvassa näet koko tämän hetkisen omaisuuteni. Välillä olen onnellinen, että minulla on kaikki, mitä oikeastaan tarvitsen (hammasharja, deodorantti, passi, jne.) mukanani maailmanympärysmatkallani. Toisinaan taas ikävöin kotiin jääneitä tavaroitani (PS2, läppäri, DVD-kokoelmani). Mukana olevista tavaroistani harvalla on enää linkki koti-Suomeen (mm. säästeliäästi käytetty toinen hammastahna). Erityisen mielenkiintoiselta tavaroideni vähyys tuntui vuokra-auton takapenkillä keskellä kaukaista Tasmanian saarta vääntelehtiessä...

Asiaan.

Tiedän, etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Tekosyitä on monia: tylsistyminen, toiminnan vähyys, huono itseluottamus ja muut negatiiviset fiilikset. Päällimmäinen syy on kuitenkin ollut häpeä. Minulla ei ensinnäkään ole vielä työpaikkaa Sydneyssä enkä ole hirveän montaa hakemustakaan tehnyt. Toisekseen minulla ei ole juurikaan rahaa. Pankkitilillä on vähemmän kuin, mitä automaatista voi nostaa eikä lompakossakaan ole kuin metalleista valmistettua paikallista valuuttaa. Onneksi olen syönyt tänään tarpeeksi. Huomenna saapuu kuitenkin apua Prahaan, ei äidin lähettämien tšekkien muodossa vaan ihan ilmielävän ihka oikean äidin muodossa. Äidin matkassa saapuu myös uusi luottokorttini eli voin ruveta tuhlaamaan ensi kesän palkkoja jo etukäteen. Hävettää tietysti kertoa äitille, että niin omaisuus kuin tulotkin on nollissa. Mutta henkisesti ollaan jo paljon paremmassa kunnossa, vaikka työtä tai äitiä ei vielä ole Sydneyssä. Toivottavasti äidin näkeminen lievittää koti-ikävää, joka on saanut minut jo unelmoimaan välittömästä kotiin lähtemisestä. Sydneyyn saapuminen onneksi nostatti jo fiiliksiä hiukan.

Mutta palataan ajassa taaksepäin ja maantieteessä etelään tiistaihin ja Tasmaniaan. Tämän viikon kohokohtiin kuului ilmainen vierailu Tasmanian museossa, jossa vierähti mukavasti aikaa. Muutenkin viikon teemana oli ajan tappaminen ja lompakon pitäminen mahdollisimman dormanttina. Tiistai-iltana kävin elokuvissa katsomassa loistavan Arofnoskyn uusimman ja aloitin työpaikkojen kartoittamisen, mutta en tehnyt vielä yhtään hakemusta. Keskiviikkona sain nauttia NBAsta, mutta Australia Dayn juhlalliset grillibileet jäivät välistä. Illalla katsottiin Australian avoimia.

Torstaina taisin tehdä pari työhakemusta eikä ainakaan kieltävää vastausta ole tullut yhdestäkään. Törmäsin saksalaiseen tuttuuni pitkästä aikaa ja hänen kanssaan juttelu oli yllättävän siedettävää. Iltaan kuului lisää tennistä.

Perjantaiaamuna sain tietää, että äitini tulo viivästyisi tästä päivästä huomisaamuun, mikä tiesi henkilökohtaisesti sitä, että piti olla varaa yhteen päivälliseen enemmän. Niinpä paastosin perjantaina ja söin lounaaksi vain automatkalta jäljelle jääneitä ruokia eli müslipatukoita ja tonnikalaa. Katsoin viisi tuntia koripalloa ennen päivällistä ja palasin tuntia myöhemmin television ääreen aikeissa tenniksen katsominen. Sen sijaan idioottilaatikosta tuli huikean jännittävä jälkinäytelty dramatisointi kalastusretkestä, joka kertoi veteen haaksirikkoutuneesta pienlentokoneesta ja neljästä kalastajasta. He selvisivät kuitenkin tilanteesta ja olivat haastateltavina ennen näytellyn osuuden alkua. Eikä ketään purrut edes hai.

Pakkasin kamani ja olin valmis jättäämään kympin kierrätyskoripalloni jälkeeni, koska en ollut saanut sitä tyhjennettyä. Sitten kävin suihkussa ja painuin pehkuihin viimeistä kertaa hostellissa. Tänä aamuna tsekkasin itseni ulos hotellista ja kävin samaisessa urheilu-/lelukaupassa, josta olin palloni ostanut, tiedustelemassa, josko he voisivat pallon tyhjentää. Avulias herrasmies lainasi sopivaa venttiiliä ja palloa tyhjentäessämme juttelimme säästä. Hän uhkasi, että Sydneyssä olisi tiedossa yli 40 asteisia päiviä. iPhone ennustaakin tiistaille 36 astetta!

Ennen lentokentälle lähtöä söin lounasta ja lähetin kolme postikorttia. Saavuin lentokentälle kaksi ja puoli tuntia ennen lentoa eli puoli tuntia ennen check-inin alkua. Aika kului kuitenkin lukiessa ja BS Reportia kuunnellessa. Matkalaukkuni paino? 19 Kilogrammaa.

Täytyy kokeneena lentomatkustajana hiukan saarnata kaikille lentokoneella matkustaville. Minusta lentomatkalle lähtevien ihmisten pitäisi miettiä ennen lentokentälle saapumistaan, mitä heiltä odotetaan, kun he saapuvat lentokentälle. Nopeuttamalla muiden matkustajien liikkumista he nopeuttaisivat omaansa paljon tehokkaammin kuin päättömällä ryntäilyllä, seisoskelulla ja tunkeilemisella. Ja he voisivat myös pitää korvansa auki. Kaksi tilannetta, joissa ihmiset ovat liian kärsimättömiä, hidastavat erittäin paljon lentokenttähenkilökunnan ja kanssamatkustajien toimintaa:

1) Lähtiessä, kun koneen boardaus alkaa, on usein portin auetessa muodostunut valtaisa jono koneeseen pyrkiviä matkustajia. Suurin osa koneista on kuitenkin sitä mittaluokkaa, että koneen täyttö aloitetaan joko takaa, bisnesluokasta tai lapsiperheistä. Ensimmäisen kuulutuksen sattuessa onkin joukko riveillä kuusi viiva tiesmitä matkustavia pöllöjä seisomassa niiden ihmisten edessä, joiden pitäisi mennä koneeseen ennen heitä. "Ai, ei oo mun vuoro? No, jos mä seison tässä mun salkun vieressä odottamassa mun vuoroa, niin ihmiset varmaan mahtuu kiertämään ihan helposti", "Sanokse mun rivin? Luultavasti se pitkä litanja tarkoitti, että mä pääsen ekana. Täytyy varmaan vaan tunkea sisään" ja "Enhän mä voi sanoa mun lapsille, että pois edestä, niin setä pääsee pyörätuolissa sisään. Jokuhan vois saada sellasen kuvan, että oon huono äiti" ovat kaikki ajatuksia, jotka ilmentävät suurta itsekkyyttä ja hidastavat kaikkien matkustajien toimintaa. Istukaa alas, kunnes tulee teidän vuoronne. Samalle paikalle te istutte kuitenkin. Ehkä ikkunapaikkalaisilla on hiukan enemmän oikeus kiirehtiä kuin käytäväpaikkalaisilla, mutta muuten hätäily on itsekästä ja typerää.

Ihanteelliseksi koneen täyttäminen saataisiin, jos oman rivin löydettyään ihmiset tietäisivät, mitkä heidän tavaroistaan joutavat ylähyllylle vaikka koko lennon ajaksi ja mitä he saattaisivat tarvita istumapaikallaan. Mutta kaikilla ei riitä tähän kädet eikä äly, joten ihan sama.

2) Kun kone saapuu perille, niin kaikilla on taas hirveä kiire, koska matkatavarat tulevat sille kuuluisalle hihnalle ihan kohta. Oli hihna kuinka pitkä tahansa, ovat KAIKKI matkustajat linnoitautuneet aivan hihnaan kiinni ja etevimmät ovat vallanneet paikkansa mahdollisimman läheltä luukkua, josta laukut hihnalle ilmestyvät. Kaksi sääntöä: A) Jokainen ottaa kaksi pitkää askelta taaksepäin. Näin useampi pääsee pällistelemään, josko se oma laukku sieltä kohta tulisi. Ja sitten, kun se oma laukku sieltä tulee, niin ei tarvitsisi etsiä ihmisen ja laukun lentävää rakoa, josta se liikkuvan kaksikymmetäkiloisen omaisuuden voisi repiä mukaansa ja käännellä oikeinpäin. Joillain lentokentillä on muistaakseni parin metrin päässä hihnasta keltainen viiva, jonka voi ylittää vasta oman laukun lähestyessä. Ihmismassoja pitää kontrolloida eikä olettaa, että kaikki ovat fiksuja. Yhtä tyhmää ja itsekästä matkivat suurin osa muista. B) Jokaikisen henkilön ei tarvitse seistä hihnan vieressä. Eli, jos vaikka iskä ja isoveli tietäis, miltä laukut näyttää, niin ei tartte Mufan, Fafan, Pikku-Paten ja Yi Tsenin heilua siinä muiden kiusana. Ei teillä ole kuitenkaan voimia niitä kapsäkkejä sieltä hihnalta pois turvallisesti kiskoa.

Vaikka ei näistä universaaleja sääntöjä saataisikaan, niin ehkä jotkut lukijoista kaivavat purkkansa ja lehtensä tästä lähin esiin ennen omalle istumapaikalle saapumistaan. Se lentämisestä.

Säästin vitosen ostamalla opiskelijalipun metroon ja saavuin hotellille. Pienen järkeilyn jälkeen pääsin sisään huoneeseeni. Sitten lähdin päivälliselle ja kokeneena Sydneyn tuntijana käännyin hotellilta täysin väärään suuntaan. Todella noloa.

Täällä (Sydneyssä) on lämmin ja seuraavaksi ajattelin kävellä Cheers-nimiseen urheilubaariin mahdollisesti katsomaan NBA-ottelua. Sitä, mitä huominen tuo tullessaan, en tiedä. Ainakin yksinäisyys saa jäädä melko pitkäksi aikaa.

How I Left My Brother

Kids,

Back in late 2010 when I went to Australia for nine months I spent a week with my brother in Sydney. Midway through my vacation on a Friday night we went to the Sydney Tower to see the illuminated city. I didn't get very good pictures and there were a lot of Asians but other than that it was cool.

The next day we had to change hotels so we dragged our luggage down to Travelodge Sydney after having breakfast. But our room wasn't ready so we had to find something to do.
We headed to the Botanic Gardens, where the weather was nice. We even saw some flying foxes before checking out arguably the most famous building in the world, the Sydney Opera House. We changed hotels and enjoyed the sun some more in Hyde Park. 

While reading a book I was listening to some music but my headphones were broken so I couldn't enjoy my music properly. I decided to head out to Paddy's Market to get a new cheap pair. After getting a passable pair for $15 I browsed the rest of the sellers and dreamed of the gifts I would buy for my friends and relatives before going back home.

After dinner my brother said that he'd be going out whether I'd be joining him or not. We found a sports bar called Cheers on George Street where we had some drinks and watched an NBA game. I retreated back to the hotel shortly after the game.

The weather had been very nice until Saturday and on Sunday it was raining almost all day. So we headed to inside. First we visited the Sydney Aquarium. It was actually my third visit there and I have to admit that by getting a big crocodile The Wildlife World had stolen most of the Aquarium's thunder. Where there used to be a freshwater crocodile was now a huge Great White Shark. Only it wasn't real. Not even taxidermy real. There were also a little too many people at the Aquarium so it was hard to enjoy. We didn't even get to see a platypus! I dreamed of buying myself one fluffy one at the gift store for $20 but knew I wouldn't be able to fit it in my carry-on luggage going back to Melbourne.

After the Aquarium I yearned for some fish & chips which I ordered from the foodcourt in Harbourside mall. My brotherman had some Sushi and we had some nice conversation. Then we headed to the National Maritime Museum. That visit was highlighted by a very educational shark exhibit. This time the plastic sharks didn't seem as stupid. Well worth the price of admission ($0).

On Monday we did one big walk down the Pylon Lookout at The Harbour Bridge. The admission was complimentary to all the bridge climbers and to my surprise my brother actually liked the visit even though he hadn't been very satisfied after the bridge climb. I took some photos but the weather wasn't nearly as nice as it was on Saturday or before, a fact that adequately translated into the pictures. We wound out the day by watching Arrested Development and 30 Rock on DVD back at the hotel.

Tuesday morning we had to check out of the hotel early but fortunately my brother's next hotel was only a block away and his room was ready too. We left our stuff there and went for breakfast at Subway. I'd spend six more months before returning back home from but by that time my brother would have moved to the States and it would be July of next year before we would meet again. We hung out at my brother's hotel room for a second but then I was off, back to Melbourne, back to Lilydale and back to my job at Rochford Wines.

I didn't feel very good but truth be told I hadn't felt as good in Sydney after my mom had left. I like my brother but he can be a very difficult person to be around. I'm not saying there are many people who would like to spend most of eight days with me but I know it wasn't ideal for him. And just when I'd gotten used to being quiet myself he would start talking again. Ironic, I guess.

But then I got on the train to the airport and I felt a little better. I checked in to my flight and sat down to read When The Game Was Ours by Jackie MacMullan. An hour later I got some lunch and felt better. I went through security, read my book at the gate and felt better. The flight was short and at Melbourne airport I felt even better. Then I got on my train to Lilydale in the city and kept on feeling better. I was also enjoying my book very much.

When I got to Lilydale Sascha was already there waiting to pick up Ana. I got into the car and told him I had a great trip even though I didn't feel like it when I was leaving Sydney. But in retrospect I think I did. Getting home felt even better and it had only been my home for two months. Can you imagine how good getting back to Finland felt? Well we'll get to that later.

So, my trip to Sydney had been a success and I'd spent more time with my brother since probably our teenage years. It felt good to be back at Lilydale and I was looking forward to working with a lot of nice people and to visiting Melbourne more often. Even though things were back to normal I had to admit that I missed my mom, my ex, my relatives and my friends back home. It wasn't very bad but I still wished I'd have bought that fluffy platypus to help me sleep a little better.

I also realized on that day that I was practically midway through my Rochford Wines employment. It was my 61st day since I started on the 1st of October and I planned on staying 61 more days until the 30th of January before heading to Tasmania and back to Sydney where my mom was supposed to start working in late January.

First I had two summer months, some concerts and events, Christmas and New Years to get through though.

But that's another story.

River Deep, (Blue) Mountain High

Wednesday:

- Booked a Blue Mountains trip for Thursday and a Bridge Climb for Friday
- Sailed to Manly
- Ate Pizza before going to Sea World
- Saw some sharks and um...
- Sat at the beach and read Larry Bird's Drive from 1989
- Went to dinner with mom for one last time. We ate Indonesian food with mom's co-worker and his wife

Thursday:
We woke up very early to go to the Blue Mountains. Our driver was Steve (STEEVE, HELLO!) and we were joined by three women from England, one older one and a pair of twins. Our first stop was at an Aboriginal Cultural Center. It was great!

We threw some boomerangs, looked at and tasted different kinds of plants and heard about Aboriginal culture. Our guide was Sunny and he concluded his presentation by playing some Didjeridoo. He had been playing for 30 years and he was very good. Then we had tea and moved on.

We headed up the mountain and started with some sight seeing in Jameson Valley, one of the three Valleys in the Blue Mountains. The place was called Flat Rock and there was nobody else there. That trend continued for the rest of the day too.

As far as Blue Mountain trips went, this one was pretty good. It was informative and secluded. The views were very good and as you can see from the pictures, they look very blue thanks to the oil vapor from the eucalyptus trees.

After Flat Rock we saw the three sisters and heard their story, which explains the bird with a million voices (kind of like the guy from Police Academy) kicking around the leaves in the depths of the rainforest. Then we headed down to Megalon valley and had lunch in a very nice place. Then we had one look of the last valley before heading back to Jameson Valley to check out some wild Kangaroos. Two of the females had Joeys (baby Kangaroos) sticking out of their pouches.

On the way back from the mountains, we watched a DVD about Australian wildlife and nature. It really made we want to go to Western and Northern Australia to see what it's like there as well as the desert. All in all I liked the trip very much. Brotherman wasn't as satisfied because he didn't have enough to eat during the day.

Today we slept in and bought a sh*tload of stamps before heading for the Bridge Climb. Our guide was Emma and she seemed very nice but she was a rookie. We had a full group of climbers, most of them from English speaking countries. I was the only one who was there for the second time. I liked this one too and I even got a Master's Degree, um, I mean certificate for Bridge Climbing.

A whopper meal later I looked around for Christmas/postcards, came back to the hotel and wrote them. We ended the day with a visit to the Sydney Tower (not nearly as good as the Eureka Tower in Melbourne) and grabbed dinner from Subway. Now we're watching crappy movies on TV.

I love Sydney and at the moment I'd rank the biggest cities in the following order: 1. Sydney, 2. Melbourne, 3. Brisbane. Melbourne and Sydney will get more attention later while Perth and Adelaide (and maybe even Canberra) have their chances of creeping in the rankings later.

We have no plan for tomorrow, but we will have to change hotels. Or we get to change hotels. Instead of sleeping in the same bed for three of five nights, we get our own beds for the last three nights of my stay.

Have a good weekend everybody!