Saidan nuoren yksinäisyys

Prologi: Ensimmäisessä kuvassa näet koko tämän hetkisen omaisuuteni. Välillä olen onnellinen, että minulla on kaikki, mitä oikeastaan tarvitsen (hammasharja, deodorantti, passi, jne.) mukanani maailmanympärysmatkallani. Toisinaan taas ikävöin kotiin jääneitä tavaroitani (PS2, läppäri, DVD-kokoelmani). Mukana olevista tavaroistani harvalla on enää linkki koti-Suomeen (mm. säästeliäästi käytetty toinen hammastahna). Erityisen mielenkiintoiselta tavaroideni vähyys tuntui vuokra-auton takapenkillä keskellä kaukaista Tasmanian saarta vääntelehtiessä...

Asiaan.

Tiedän, etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Tekosyitä on monia: tylsistyminen, toiminnan vähyys, huono itseluottamus ja muut negatiiviset fiilikset. Päällimmäinen syy on kuitenkin ollut häpeä. Minulla ei ensinnäkään ole vielä työpaikkaa Sydneyssä enkä ole hirveän montaa hakemustakaan tehnyt. Toisekseen minulla ei ole juurikaan rahaa. Pankkitilillä on vähemmän kuin, mitä automaatista voi nostaa eikä lompakossakaan ole kuin metalleista valmistettua paikallista valuuttaa. Onneksi olen syönyt tänään tarpeeksi. Huomenna saapuu kuitenkin apua Prahaan, ei äidin lähettämien tšekkien muodossa vaan ihan ilmielävän ihka oikean äidin muodossa. Äidin matkassa saapuu myös uusi luottokorttini eli voin ruveta tuhlaamaan ensi kesän palkkoja jo etukäteen. Hävettää tietysti kertoa äitille, että niin omaisuus kuin tulotkin on nollissa. Mutta henkisesti ollaan jo paljon paremmassa kunnossa, vaikka työtä tai äitiä ei vielä ole Sydneyssä. Toivottavasti äidin näkeminen lievittää koti-ikävää, joka on saanut minut jo unelmoimaan välittömästä kotiin lähtemisestä. Sydneyyn saapuminen onneksi nostatti jo fiiliksiä hiukan.

Mutta palataan ajassa taaksepäin ja maantieteessä etelään tiistaihin ja Tasmaniaan. Tämän viikon kohokohtiin kuului ilmainen vierailu Tasmanian museossa, jossa vierähti mukavasti aikaa. Muutenkin viikon teemana oli ajan tappaminen ja lompakon pitäminen mahdollisimman dormanttina. Tiistai-iltana kävin elokuvissa katsomassa loistavan Arofnoskyn uusimman ja aloitin työpaikkojen kartoittamisen, mutta en tehnyt vielä yhtään hakemusta. Keskiviikkona sain nauttia NBAsta, mutta Australia Dayn juhlalliset grillibileet jäivät välistä. Illalla katsottiin Australian avoimia.

Torstaina taisin tehdä pari työhakemusta eikä ainakaan kieltävää vastausta ole tullut yhdestäkään. Törmäsin saksalaiseen tuttuuni pitkästä aikaa ja hänen kanssaan juttelu oli yllättävän siedettävää. Iltaan kuului lisää tennistä.

Perjantaiaamuna sain tietää, että äitini tulo viivästyisi tästä päivästä huomisaamuun, mikä tiesi henkilökohtaisesti sitä, että piti olla varaa yhteen päivälliseen enemmän. Niinpä paastosin perjantaina ja söin lounaaksi vain automatkalta jäljelle jääneitä ruokia eli müslipatukoita ja tonnikalaa. Katsoin viisi tuntia koripalloa ennen päivällistä ja palasin tuntia myöhemmin television ääreen aikeissa tenniksen katsominen. Sen sijaan idioottilaatikosta tuli huikean jännittävä jälkinäytelty dramatisointi kalastusretkestä, joka kertoi veteen haaksirikkoutuneesta pienlentokoneesta ja neljästä kalastajasta. He selvisivät kuitenkin tilanteesta ja olivat haastateltavina ennen näytellyn osuuden alkua. Eikä ketään purrut edes hai.

Pakkasin kamani ja olin valmis jättäämään kympin kierrätyskoripalloni jälkeeni, koska en ollut saanut sitä tyhjennettyä. Sitten kävin suihkussa ja painuin pehkuihin viimeistä kertaa hostellissa. Tänä aamuna tsekkasin itseni ulos hotellista ja kävin samaisessa urheilu-/lelukaupassa, josta olin palloni ostanut, tiedustelemassa, josko he voisivat pallon tyhjentää. Avulias herrasmies lainasi sopivaa venttiiliä ja palloa tyhjentäessämme juttelimme säästä. Hän uhkasi, että Sydneyssä olisi tiedossa yli 40 asteisia päiviä. iPhone ennustaakin tiistaille 36 astetta!

Ennen lentokentälle lähtöä söin lounasta ja lähetin kolme postikorttia. Saavuin lentokentälle kaksi ja puoli tuntia ennen lentoa eli puoli tuntia ennen check-inin alkua. Aika kului kuitenkin lukiessa ja BS Reportia kuunnellessa. Matkalaukkuni paino? 19 Kilogrammaa.

Täytyy kokeneena lentomatkustajana hiukan saarnata kaikille lentokoneella matkustaville. Minusta lentomatkalle lähtevien ihmisten pitäisi miettiä ennen lentokentälle saapumistaan, mitä heiltä odotetaan, kun he saapuvat lentokentälle. Nopeuttamalla muiden matkustajien liikkumista he nopeuttaisivat omaansa paljon tehokkaammin kuin päättömällä ryntäilyllä, seisoskelulla ja tunkeilemisella. Ja he voisivat myös pitää korvansa auki. Kaksi tilannetta, joissa ihmiset ovat liian kärsimättömiä, hidastavat erittäin paljon lentokenttähenkilökunnan ja kanssamatkustajien toimintaa:

1) Lähtiessä, kun koneen boardaus alkaa, on usein portin auetessa muodostunut valtaisa jono koneeseen pyrkiviä matkustajia. Suurin osa koneista on kuitenkin sitä mittaluokkaa, että koneen täyttö aloitetaan joko takaa, bisnesluokasta tai lapsiperheistä. Ensimmäisen kuulutuksen sattuessa onkin joukko riveillä kuusi viiva tiesmitä matkustavia pöllöjä seisomassa niiden ihmisten edessä, joiden pitäisi mennä koneeseen ennen heitä. "Ai, ei oo mun vuoro? No, jos mä seison tässä mun salkun vieressä odottamassa mun vuoroa, niin ihmiset varmaan mahtuu kiertämään ihan helposti", "Sanokse mun rivin? Luultavasti se pitkä litanja tarkoitti, että mä pääsen ekana. Täytyy varmaan vaan tunkea sisään" ja "Enhän mä voi sanoa mun lapsille, että pois edestä, niin setä pääsee pyörätuolissa sisään. Jokuhan vois saada sellasen kuvan, että oon huono äiti" ovat kaikki ajatuksia, jotka ilmentävät suurta itsekkyyttä ja hidastavat kaikkien matkustajien toimintaa. Istukaa alas, kunnes tulee teidän vuoronne. Samalle paikalle te istutte kuitenkin. Ehkä ikkunapaikkalaisilla on hiukan enemmän oikeus kiirehtiä kuin käytäväpaikkalaisilla, mutta muuten hätäily on itsekästä ja typerää.

Ihanteelliseksi koneen täyttäminen saataisiin, jos oman rivin löydettyään ihmiset tietäisivät, mitkä heidän tavaroistaan joutavat ylähyllylle vaikka koko lennon ajaksi ja mitä he saattaisivat tarvita istumapaikallaan. Mutta kaikilla ei riitä tähän kädet eikä äly, joten ihan sama.

2) Kun kone saapuu perille, niin kaikilla on taas hirveä kiire, koska matkatavarat tulevat sille kuuluisalle hihnalle ihan kohta. Oli hihna kuinka pitkä tahansa, ovat KAIKKI matkustajat linnoitautuneet aivan hihnaan kiinni ja etevimmät ovat vallanneet paikkansa mahdollisimman läheltä luukkua, josta laukut hihnalle ilmestyvät. Kaksi sääntöä: A) Jokainen ottaa kaksi pitkää askelta taaksepäin. Näin useampi pääsee pällistelemään, josko se oma laukku sieltä kohta tulisi. Ja sitten, kun se oma laukku sieltä tulee, niin ei tarvitsisi etsiä ihmisen ja laukun lentävää rakoa, josta se liikkuvan kaksikymmetäkiloisen omaisuuden voisi repiä mukaansa ja käännellä oikeinpäin. Joillain lentokentillä on muistaakseni parin metrin päässä hihnasta keltainen viiva, jonka voi ylittää vasta oman laukun lähestyessä. Ihmismassoja pitää kontrolloida eikä olettaa, että kaikki ovat fiksuja. Yhtä tyhmää ja itsekästä matkivat suurin osa muista. B) Jokaikisen henkilön ei tarvitse seistä hihnan vieressä. Eli, jos vaikka iskä ja isoveli tietäis, miltä laukut näyttää, niin ei tartte Mufan, Fafan, Pikku-Paten ja Yi Tsenin heilua siinä muiden kiusana. Ei teillä ole kuitenkaan voimia niitä kapsäkkejä sieltä hihnalta pois turvallisesti kiskoa.

Vaikka ei näistä universaaleja sääntöjä saataisikaan, niin ehkä jotkut lukijoista kaivavat purkkansa ja lehtensä tästä lähin esiin ennen omalle istumapaikalle saapumistaan. Se lentämisestä.

Säästin vitosen ostamalla opiskelijalipun metroon ja saavuin hotellille. Pienen järkeilyn jälkeen pääsin sisään huoneeseeni. Sitten lähdin päivälliselle ja kokeneena Sydneyn tuntijana käännyin hotellilta täysin väärään suuntaan. Todella noloa.

Täällä (Sydneyssä) on lämmin ja seuraavaksi ajattelin kävellä Cheers-nimiseen urheilubaariin mahdollisesti katsomaan NBA-ottelua. Sitä, mitä huominen tuo tullessaan, en tiedä. Ainakin yksinäisyys saa jäädä melko pitkäksi aikaa.

Apinatarhaan

Hei!

Melkoiset reissut on takana ja neljään päivään mahtui kilometrejä ylä- ja alamäkineen iso liuta. Myös henkinen vuoristorata kävi jokaisella mahdollisella tasolla kaikilla nopeuksilla.

Ihan suunnitelmien mukaan ei menty. Ensimmäisenä päivänä suunnattiin talla pohjassa kohti länsirannikkoa hieman sateisesessa säässä. Varojen mahdollinen riittämättömyys huolestutti ja muuhun maailmaan täydellinen yhteyden katoaminen ahdisti Sa(n)kariamme, joten koti-ikävä riepotteli hullun lailla. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin Lake St. Clairin kansallispuistossa (edellisen postauksen toinen kuva). Siellä pieni kävely läheiselle järvelle nostatti hiukan mielialaa.

Ensimmäisen päivän lopetuspaikaksi valitussa Strahanissa ostettiin päivälliseksi kalaa ja ranskiksia. Jokiristeily päätettiin kuitenkin jättää väliin ja matka jatkui takaisin sisämaahan hyvän yöpymis-/pysähtymispaikan etsinnässä. Hyundai Getzin takapenkki kutsui näköalapaikalla kilometrin päässä rannikosta.

Toinen päivä aloitettiin seikkailumielellä ja pienen lenkin kautta löytyikin ensimmäinen huikea näköalapaikka. Sieltä suunnattiinkin Mt. Cradlen kansallispuistoon tavoitteena ajan kulutus ja kunnon kohottaminen oikein kunnollisella kävelyretkellä. Pienen etsinnän jälkeen löytyi minibussi, jonka kyydissä päästiinkin yhden järven päähän varsinaisesta kehtovuoresta. Suunnitelmissani oli näköalapaikalle kapuaminen, mutta ensiksi päätinkin kiertää järven, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle itse ykkösnähtävyyttä. Mukavan lenkin ja monien valokuvien jälkeen suuntasin kohti näköalapaikkaa. Viimeisessä tienhaarassa päätin kuitenkin tyytyä matkaamaan "helppoja" reittejä "keskivaikean" vuorikiipeilyn sijaan ja lähdin kulkemaan boardwalkia eli eräänlaisia pitkospuita pitkin kohti turisitkeskusta.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla söin lounasta ja jatkoin kävelyä aina viimeiselle pysähdyspaikalla, josta matkasin viimeiset kaksi kilometriä taas minibussin kyydissä takaisin parkkipaikalle. Matkan varrella näin paljon erilaisia puita ja erinäköisiä kukkuloita sekä aimo liudan pieniä liskoja. Tulipahan vastaan myös ihan oikeat pitkospuutkin.

Toisen päivän autoilu jatkuikin sitten kohti Tasmanian toiseksi suurinta kaupunkia, Launcestonia. Suoraa reittiä ei ollut, mutta luulen kartturoireeni sinne suorimman reitin ilman, että penkin läpi tuli kiveä takamukseen. Keskutassa oli melko hiljaista kauppojen mennessä kiinni ja baarien odottaessa asiakkaita, joten suuntasin Hungry Jack'siin nauttimaan puhelinverkkojen olemassaolon mahdollistamasta internetyhteydestä ja Whopper-ateriasta.

Interwebistä palattuani suuntasin takaisin keskustaan ja budjetoin itselleni lipun elokuviin katsomaan The Fighteria. Elokuva oli hyvä, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se kalpenee muiden näkemieni juttujen rinnalla.

Tuhlasin hieman bensaa etsiessäni syrjäistä pysäköimiseen ja nukkumiseen sopivaa kolkkaa, mutta semmoinen löytyi melko läheltä em. hampurilaisravintolaa moottoritien meluaidan meluttomalta puolelta. Nukahdin nopeasti erittäin väsyneenä.

Kolmatta päivää eli sunnuntaita oli tarkoitus viettää mahdollisimman pitkään Launcestonissa. Ensimmäiseksi jätin auton keskustaan ja suuntasin turisti-infoon, josta lunastin itselleni lipun jokiristeilylle katsastamaan paikallista luonnon erikoisuutta, Cataract Gorgea. Sitten suuntasin kaupunginpuistoon, joss ensimmäisenä vastaani tuli (se oli kyllä paikallaan ja minä liikuin, mutta...) APINAHÄKKI! Apinoiden elämä jaksoi kiinnostaa todella pitkään. Oli hierarkiaa ylläpitävää uhittelua, yrityksiä varastaa toisen kumppani ja ihan vaan läheisyyttä osoittavaa kaverin turkin huoltamista.

Puistosta suuntasin kaupoille, joista osa oli vielä kiinni. JB Hi-Fiä en löytänyt, mutta paikallisessa kirjakaupassa luin parhaiden Sci-Fi elokuvien kirjaa niin pitkään, että melkein myöhästyin risteilyltäni.

Risteily oli suuri pettymys ja tajuttuani, että olisin voinut nähdä enemmän autoilemalla ja maksamalla parkkimaksua 50 senttiä samalta ajalta kuin, mitä risteily kesti, teki mieleni pyytää rahat takaisin. Tämä rahanhukka sapetti minua vielä paikoitellen tämänkin päivän puolella. Zeniä odotellessa...

Autoilin katsastamaan Cataract Gorgen siltä puolelta, jota en vielä nähnyt eikä se ollut ainoastaan kaunis luonnonnähtävyys, vaan myös kaunis paikka viettää aikaa esim. perheen tai ystävien kanssa. Sapetukseni määrä hukkaan heitettyyn rahaan oli kuitenkin niin suuri, että lähdin pikaisesti liikkeelle.

Keskustasta löysin oikean tien ja suuntasin kohti itärannikkoa pohjoisen koukkauksen kautta. Autoilu maistui jälleen, mutta sää ei ollut puolellani. Ensimmäisellä näköalapaikalla oli vain hiukan pilvistä, mutta toisella oli niin pilvistä, että olin itsekin kirjaimellisesti pilvessä. Tiet mutkittelivat mäkiä ylös ja alas, mutta se oli oikeastaan vain siistiä, sillä olin löytänyt sopivan tyylin ajaa niitä ilman, että tuli paha olo.

Alkuillasta saavuin takaisin lähemmäs merenpintaa ja Bay of Fires -nimiselle alueelle. Siellä oli kuitenkin pilvistä ja hieman sateista. Söin illallistonnikalaleipäni hiekkarannalla ennen kuin suuntasin katsomaan tukien lahtea. Mieleni teki uimaan, mutta muilla uimareilla oli märkäpuvut. Sitäpaitsi ruokailtuani rupesi satamaan ihan kunnolla.

Luin taas ahkerasti karttaa ja löysin itseni viimeinkin tulien lahdelta. Se oli huikean näköinen paikka, mutta huono näkyvyys haittasi. Kello oli sen verran vähän vielä, että teki mieli jatkaa ajelua ja päätin jatkaa matkaa pitkin rannikkoa kohti Freycinet Peninsulaa ja Wineglass Bayta pitäen silmät auki halvan bensiinin varalta. Matkan varrella viihdytin itseäni simultaanitulkkamalla Beatlesin biisejä huonoksi suomeksi. Bensa-asemat olivat kuitenkin kiinni ja lopulta pysähdyin kauniiseen rantakaupunkiin Bicenoon, josta löysin täysin laillisen ilmaisen yöpymispaikan.

Aamulla tankkasin kyläpahaisen bensa-asemalla ja suuntasin kohti viinilasilahtea. Aurinko paistoi lupaavasti ja saavuinkin paikalle n. yhdeksän aikaan. Harkitsin käveleväni mahdollisesti itse Wineglass Bayn hiekkarannalle, mutta päätin kavuta ensiksi näköalapaikalle ja miettiä sitten, mitä tekisin seuraavaksi.

Matka ylös oli melko jyrkkä, mutta myös melko lyhyt. Aurinko oli juuri oikeassa suunnassa valokuvien kannalta, mutta jotenkin lahti ei näyttänyt niin hyvältä kuin turistilehdyköissä. Olin sen verran jo hikoillut, että päätin unohtaa hiekkarannalle edestakaisen kävelyn. Palasin takaisin parkkipaikalle vaihtoehtoista reittiä ja perillä näin pienen vallabin (kengurun pieni sukulainen) istumassa arkana pusikon varjossa.

Automatka jatkui jälleen ja seuraava kohteeni oli Oatlands niminen historiallinen kaupunki 1-moottoritien varrella. Vanhoja rakennuksia oli lukuisasti ja hieno tuulimyllykin löytyi. Kaupunki oli Melbournea vanhempi ja asukkaita oli huikeat 600. Vanhat talot oli ihan kivoja ja kaupunki on fiksussa paikassa kun eivät ole metsäpalot tai tulvat sitä koetelleet. Pysähdys oli kuitenkin lyhyt ja lisää historiaa lähdettiin etsimään Tasmanin niemimaalta Port Arthurista.

Karttaa luettiin taas ahkerasti ja moottoritieltä päästiinkin melko pian pois melko kuoppaiselle tielle katsomaan melkoisia maisemia. Tasman Peninsula tarjosi paljon kaunista luontoa ja kivaa mutkittelevaa tietä. Pysähdyin useaan otteeseen valokuvia ottamaan ja ihastelemaan luontoa. Olisin halunnut nähdä pikkuisia Tasmanian tuholaisia (Tasmanian Devil), mutta niiden pyhättöön maksoivat liput 30 dollaria, mikä oli aivan liian tyyris hinta meikäläisen budjetille. 25 dollaria liikeni kuitenkin Port Arthurin historiallisen vankitukikohdan sisäänpääsymaksuun, joka sisälsi lyhyen risteilyn luonnoliselle satama-alueelle.

Port Arthurista mukaan lähti valokuvia ja faktalehdykkä, mutta jos totta puhutaan, niin parisataa vuotta vanhat vankilanrauniot eivät puhutelleet minua läheskään yhtä paljoa kuin esim. Turun Linna tai Ars Nova (se arkeologinen museo Turussa). Australian historia on oikeastaan aika köykäinen juttu. Samat synkät jutut kuin Yhdysvalloilla (rasismi/kansanmurha yms. ihmisoikeusrikkomukset), mutta lyhyemmässä ajassa. Aboriginaalien menneisyys kiinnostaa minua paljon enemmän Lalli/Piispa-Henrikmäisellä tasolla kuin hikiset vangit, jotka karkoitettiin sateisesta Englannista lämpimään Oseaaniaan. Jos britit olisivat olleet fiksuja, olisivat he jättäneet vangit ja köyhät Britanniaan ja lähteneet itse Australiaan. Kunikaalliset olisivat voineet asettua eristyksiin Uuteen-Seelantiin tai Tasmaniaan.

Sata kilometriä myöhemmin olin palannut lentokentän ohitse paljon aiottua aikaisemmin Hobartiin syömään päivälliseksi jällen Whopper-ateriaa. Heti aterian jälkeen toteutettiin kuitenkin matkan nousujohteinen kliimaksi automatkalla Mount Wellingtonin huipulle. Aurinko laskeutuu sopivasti vuoren taakse, joten huipulta näki kaupungin loistavasti ilta-auringolla takaa valaistuna. Huipulla oli kuitenkin tuulista ja todella kylmä, joten sormet meinasivat jäätyä valokuvia ottaessa. Hyvällä miellellä olikin sitten helppo ajaa takaisin kantakaupunkiin odottamaan pimeää ja etsimään nukkuma-/parkkipaikkaa. Kun auto on kerran maksettu täksi yöksi niin ihan turha maksaa hostellista. Pimeä tuli hiljattain ja auto on parkissa Fitzroy Gardensin vieressä. Tästä on lyhyt matka bensa-asemalle ja autovuokraamoon. Näyttää uhkaavasti siltä, että palautan auton selvästi etuajssa, mutta en halua riskeerata bensarahojani reissulla Huon Valleyyn. Ei siellä ehkä ole mitään nähtävääkään...

Kiitos virtuaalimatkaseurasta. Oikean matkan tein ihan yksin ja monet maisemat ja villieläimet pidän ihan itselläni. Vielä neljä päivää Hobartissa ja sitten lennän äitini seuraksi Sydneyyn. Huomenna jälleen pizza- ja leffapäivä, mutta tärkeimpänä juttuna on työnhaku Sydneystä. Jos ei muuta irtoa niin menen vaikka voileipätaiteilijaksi maanaliseen ciabattaravintolaan.

Peace!

Käsi, joka kehtoa keinuttaa

Riskei on otettava (toinen yritys)

Yo, jou, YO!

Enää pari päivää Tasmanian kiertomatkaan ja kutkutus alkaa hipoa jo pilviä. Kerrataan kuitenkin ensiksi, mitä kummaa viime päivinä on tapahtunut.

Maanantai ei ollut niin sateinen kuin odotin. New England Patriots sai köniinsä New York Jetsiltä, joten urheiluviihde oli heikkoa. Vaikka viime kirjoituksessa niin uhkailinkin, en aloittanut työnhakua Sydneystä maanataina. Vietin pitkät pätkät päivästä lukien kirjaa ja eteninkin n. kaksisataa sivua. Tähän kului aikaa arviolta neljä tuntia. Aikaa vierähti myös soittolistaprojektin siimeksessä, jossa edettiin aakkosjärjestyksessä artisti kerrallaan jo s-kirjaimen loppuun. Muuten ohjelmassa oli hieman DVDilyä, syömistä ja tuttua kaupungilla hyörimistä.

Tiistai oli toivoa täynnä, sillä Domino'silla oli pizzat jälleen alennuksessa. Myös elokuviin teki mieli mennä jokaviikkoisen supertiistain kunniaksi.

Aamupäivällä katseltiin Family Guyta apaattisissa tunnelmissa. Ms. S ilmestyi hostellille, mutta ehti myös kadota ennen kuin ehdin sanaakaan hänen kanssaan vaihtamaan. Soittolistaprojekti valmistui, lopputuloksena 333 tarkkaan seulottua autoilubiisiä. Nyt ennen itse matkaa oli enää jäljellä kaksi tavoitetta: "A Spotlight of Bother" -kirjan loppuun lukeminen sekä tietysti itse matkan suunnittelu. Aikaa piti siis tuhlata ja mukavimmin se onnistui Community-sarjaa katsoen. Herkullista pepperonipizzaa syödessä ja kokista siemaillessa oli mukava nauraa.

Pian olikin aika lähteä elokuviin ja halusin mennä ajoissa teatterille, jotta voisin lueskella kirjaa näytöstä odotellessa. Yllätyksekseni löysin teatterin toisen kerroksen ja sieltä luonnollisesti laitteen, jossa kokoa 5 olevia koripalloja viskottiin metallirenkaaseen. Sijoitin laitteeseen kolme dollaria ja kolmannella yrittämällä suoritin päivän parhaan tuloksen. Palkinnoksi sain hyvän mielen ja liudan punaisia tikettejä, jotka heitin roskiin.

Vielä enemmän hyvää mieltä tarjosi elokuva, The King's Speech, jonka kävin katsomassa. Elokuvan kuvastama historian ajanjakso oli hieman hämäränpeitossa allekirjoittaneelta, mutta se oli ainoastaan hyvä asia muutamien juonenkäänteiden kannalta. Nauroin hieman tajutessani, että Helena Bonham Carterin roolihahmo oli vanha kunnon kuningataräiti, joka eli yli satavuotiaaksi. Elokuva oli loistava ja suurin syy oli näytelijöiden suoritukset. Guy Pearce ja englantilainen aksentti? Kyllä kiitos. Geoffrey Rush oli loistavampi kuin vuosiin puheterapeutti Loegina. Mutta ansaittu Golden Globe -voittaja Colin Firth omisti jokaisen ruuulla viettämänsä hetken änkyttävänä Yorkin herttuana ja sittemmin kuningas Yrjö kuudentena. Suosittelen kaikille, jotka saavat pulssinsa pysymään matalana kahden tunnin ajan.

Elokuvan jälkeen oli erityisen hyvä mieli ja teki mieli päivittää blogia. En kuitenkaan keksinyt mitään hauskaa osuvaa otsikkoa, joten sen sijaan menin nukkumaan.

Tänään agendallani oli pyykin pesu ja Tasmanian kiertomatkan suunnittelu. Ms. S tuli jälleen visiitille ja pyykinpesun lomassa ja varsinkin jälkeen lähes koko päivä vierähti hänen seurassaan. Kävimme Subwayssa syömässä, Woolworth'sissä matkaeväitä ostamassa sekä Salamancassa, josta hän osti itselleen erittäin terveellistä paahtoleipää. Juttelimme Tasmaniasta, töistä, Australiasta, hostelleista, vieraista ihmisistä ja kavereista eikä hetkeäkään ollut sellainen olo, että tekisin mieluummin jotain muuta. Ms. S oli liikkeellä italialaisen Lucianon kanssa ja heillä oli ISO kielimuuri ylitettävänä. Kommunikaatiota helpottaakseen he käyttivät hyväksi Googlen käännössovellusta S:n tietokoneella. Luciano jäi hostellillemme etsimään töitä interwebistä, sillä aikaa kun me pyörimme ulkona. Itselleni jäi semmoinen kuva Lucianon kielivaikeuksista, että kyse ei ollut ainoastaan englannin kielen vaikeudesta vaan myös jonkinlaisesta lukihäiriöstä. Kaveria kävi hieman sääliksi, mutta vielä enemmän sympatiaa liikeni S:lle, joka turhautui silminnähden kommunikaation hitauteen.

Ennen päivällistä ja hostellille paluuta piipahdin kirjakaupassa katsastamassa matkailuopukset löytääkseni Tasmanian ehdottomat matkailukohteet. Suurin ongelma matkan suunnittelussa tähän mennessä oli se, ettei minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä haluan nähdä matkallani. Matkaoppaiden ja Googletuksen avulla aloin kuitenkin saada paremman käsityksen siitä, mitä haluaisin nähdä. Päivällisen jälkeen söimme porukalla suklaakakkua ja sitten tiesinkin jo matkareittini melko tarkkaan.

Kaivapa nyt siis Tasmanian karttasi esiin ja lähde virtuaalimatkalle kanssani.

Perjantaina keskipäivällä hyppään vuokra-autoni eli kolmiovisen Hyundai Getzin oikealle etupenkille ja porhallan vasenta kaistaa pois Hobartista koukkaamalla pohjoisen kautta länteen. Siellä vastaan tulee Mount Field National Park, joka tarjoaa kauniita maisemia ja ehkä hieman villieläimiäkin.

Sieltä matka jatkuu luoteeseen kiemuraisia reittejä luonnonpuistojen läpi aina länsirannikolle asti Strahanin kaupunkiin. Sieltä käsin on mahdollisuus risteillä Maquarie Harbour nimisellä poukamalla.

Seuraavana autoilupäivänä matkataan koilliseen ensimmäisenä pysähdyspaikkana Tasmanian suosituin kohde, Cradle Mountain. Todennäköisesti kiipeilen ja käppäilen jollekin läheiselle kukkulalle ja sään salliessa saan hyviä kuviakin (Cradle Mt. on pilvien peitossa kahdeksana päivänä kymmenestä).

Tässä vaiheessa tarkastellaan kalenteria ja kelloa suuntana Tasmanian toiseksi suurin kaupunki Launceston. Siellä vähintään kultturia ja murkinaa, jos ei enemmänkin. Jos on kiire niin jatketaan matkaa itään, rannikolle asti, määränpäänä Bay of Fires. Siellä ehkä myöskin kävellään paikasta A takaisin paikkaan A, jonka jälkeen autoilu jatkuu rannikkoa pitkin etelään.

Siellä vastaan tulee Freycinet Natl. Park ja Tasmanian toiseksi tai kolmanneksi kuuluisin luonnon nähtävyys, Wineglass Bay. Sieltä haetaan pari valokuvaa, kävellään vähän pitkällä hiekkarannalla ja ehkäpä myös sukelletaan hieman suolavettä hiukusiin, jos vesi on tarpeeksi lämmintä. Matka jatkuu edelleen etelään, saaren kaakkoisnurkkaan Tasman Peninsulalle ja historialliseen Port Arthurin vankilakaupunkiin. Toivottavasti siellä riittää aikaa turistikierrokselle.

Jos kalenteri on tässä vaiheessa vielä maanantain puolella (auton palautus Hobartissa keskipäivällä tiistaina 96 tuntia lunastuksen jälkeen) matkataan Hobartin läpi etelään ja katsastetaan Huon Valleyn maisemat ihan vaikka vain auton ikkunan läpi.

Wau! Aika hengähtää... Melkoset suunnitelmat vaikka itse sanonkin. Toivottavasti ehdin toteuttamaan edes puolet niistä ja niin, että rahaa on vielä pankkitilillä Hobartiin palatessani. Makuupussi on, eväät on ostettu ja enää puuttuu luonnonpuistopassi, joka takaa pääsyn Tasmanian joka kolkkaan.

Huomenna saatan yrittää Mt. Wellingtonilla käyntiä ja ehdottomasti pakkaan kamani valmiiksi sekä luen loppuun 500-sivuisen romaanini. Matkalta palattuani onkin jälleen pizza-/elokuva-tiistai ja ehkä museo-keskiviikko, "unohdinko jotain"-torstai ja pakkailu-/tsillaus-perjantai. Sydneyn työnhaun aloitan myös palattuani, sillä silloin on aikaa jälleen stressata. Nyt on tarkoitus seikkailla ja nauttia.

Kuullaan taas, seuraavan kerran ties mistä!

Ps. Sen verran unohtui mainita, että sain mielenkiintoisen sähköpostin viimeyönä matkatoimistoltani, Kilroy Travelsilta. Lentoyhtiöiden reittimuutosten takia lennän Uuden-Seelannin Aucklandiin Australian lisäksi Tongalta ja Samoalta, koska suoraan lentäminenhän olisi aivan sairaan tylsää. Air New Zealandin lentojen ruoka- ja viihdetarjonnan on syytä olla hintansa (kulutettu aika) väärti.

Tylsää, tylsää

Tiedän, että tämä on jo toinen Ultra Bran inspiroima otsikko, mutta se kuvaa osuvaakin osuvammin viime päiviä.

Perjantaina ystävämme Ms. S oli ilmestynyt hostellille ja sain hieman avautua ärsyttävistä ihmisistä. TVstä tuli kaksi NBA-ottelua, joten päivälliseen asti riitti tekemistä. Mutta sitten Ms. S lähti ja ilta oli melko tylsä. Kävin katsastamassa, jälleen kerran, JB Hi-Fin allesmyynnin tarjonnan. Communityn ensimmäinen kausi lähti mukaani tuplasti alennettuun 16 dollarin hintaan. Siinä olikin sitten viihdettä melkein koko illaksi. Lisäksi aloitin lukemaan "A Spot of Bother" nimistä 500-sivuista teosta. Neljäsosan luettuani voin sanoa, että kirja on... öö, kiva.

Ennen pitkää tylsistyin hostellihuoneeseeni ja monien jo mennessä nukkumaan lähdin etsimään Hobartin yöelämää. Se vaikutti paljaalla silmällä melko vilkkaalta, mutta kaivettuani yöelämäsuurennuslasini esiin huomasin, että kaikissa baareissa oli oikeastaan ihan sama meininki. Live-musiikkia ja samoja ikivihreitä soitettiin melkein joka kuppilassa. Tyydyin pizzaslaissiin ja kokispullon, joiden kanssa palasin hostellin ruokalaan lueskelemaam kirjaa. Fiilis oli outo, mutta lopulta alkoi minuakin väsyttämään ja painuin pehkuihin.

Lauantaina olin aikeissa lähteä Mt. Wellingtonille, mutta nukuin huonosti ja päätin nauttia vihdoinkin aurinkoisesta säästä Salamancan markkinoilla. Kaikki kojut eivät olleetkaan samoja kuin viikkoa aikaisemmin, joten nähtävää oli jälleen. Mt. Wellingtonin näkeminen sai minut haluamaan sen huipulle entistä enemmän. Jatkoin vielä ulkoilua istumalla lähimmällä uimarannalla reilun tunnin. Olin varustautunut uimahouilla, mutta veden lämpötila oli vain 16 astetta, joten tyydyin kahlaamaan ja kastelemaan tukkani suolavedellä. Uudessa-Seelannissa vaikutus oli hiuksia pehmentävä, mutta tällä kertaa suolavesi käyttäytyi kuin muotoiluvaahto ja kuontaloni muistuttikin erään punatukkaisen talkshow-juontajan tukkaa hiusteni kuivuttua. Ulkoilusta uupuneena vietin loppupäivän hostellilla ja ilta oli jälleen tylsääkin tylsempi ja katsoin melkolailla DVDitä.

Tänään oli siis tarkoitus viimeinkin mennä Mt. Wellingtonille, mutta nukuin jälleen erittäin huonosti ja viimeaikoina öitäni elävöittäneiden unien jälkeen olin herättyäni klo 11:40 melko väsynyt. Söin aamiaista ja päätin kaikesta huolimatta, että lähden todellakin tutustumaan vuoreen. Pakkasin repun, laitoin aurinkorasvaa ja löysin bussipysäkin. Aikataulun mukaan edellinen bussi oli mennyt varttia aikaisemmin ja seuraava lähtisi puoltatoista tuntia myöhemmin. Mönkään meni taas. Palasin hostellille ja nautin NFLn pudotuspeliottelusta lempijoukkeeni Green Bayn ja Atlantan välillä. GB teki vastustajistaan helposti palttua alun takkuilun jälkeen.

Sitten onkin taas nautittu DVDistä ja valmisteltu autoilusoittolistoja. Huomenna sataa, joten ensimmäinen juttu taitaa olla jälleen NFLn pudotuspelit ja sen jälkeen tuttua peruskauraa. Yli kolme viikkoa olen viettänyt jo Hobartissa enkä ole käynyt edes ilmaisessa museossa parin korttelin päässä saatika siellä Mt. Wellingtonilla. Ehkä museovierailu onnistuu huomenna. Tiistaina aion mennä elokuviin ja keskiviikkona pesen pyykkiä. Eli perjantaita odotellessa...

Aikaa on siis kulunut ja edelleen sitä pitää tappaa. Ehkä elämäni saa uutta tarkoitusta, kun aloitan huomenna työnhaun Sydneystä helmi- ja maaliskuuksi. Yritän löytää jotain, jonka parissa päivät kuluisivat mukavasti ja joka mahdollistaisi myös ajanvieton äitini kanssa. Tällä hetkellä ei ole tiedossa, missä tarkkaan ottaen asumme tai juuri mikään muukaan, mutta yritän löytää töitä kantakaupungista, joten asuinpaikalla ei ole paljoa väliä.

Enpäs ollutkaan edes ajatellutkaan asiaa aikaisemmin. Tuntuu hyvältä. Ylipäätään tulevien juttujen ajattelu saa hyvälle mielelle eikä jälkeenpäin viisi viikkoa Tasmaniassa varmaankaan tunnu hirveän pitkältä ajalta. Mutta täytyy myöntää, että kahdeksan kuukautta Ausseissa saattoi olla liian iso kakkupala. Paremmalla budjetilla olisi lyhyemmässä ajassa saattanut nähdä saman tai enemmän. Toisaalta henkistä kasvua (tai kyllästymistä) ei olisi tapahtunut yhtä paljoa esim. kuudessa kuukaudessa. Tasmaniassa ihanneaika olisi voinut olla viikko, korkeintaan kaksi. Toisaalta mantereen puolella on varmasti paikkoja, joissa viipyisi kauemminkin esim. Perth tai ehkä Adelaide. Mene ja tiedä, sehän nähdään. Sen kyllä sanon (tai kirjoitan), että mitään en aio katua, mikä toisaalta vaatii matkabudjettia paisuttava mukavan duunin Sydneyssä. Sitä siis etsimään.

No, oli mukava taas lätistä. Kuullaan parin päivän päästä. Nyt katson Mullan allaa... Hei hei!

PS. Nataliesta päästiin eroon perjantaina ja belgialainen uutta vuottakin kanssamme viettänyt Nicolas, josta tykkäsin, lensi saarelta eilisiltana. Nyt jäljellä on vain minä ja Jonas, joka luulee, että olemme hyviäkin kavereita ("Do I have to break up with him?") Onneksi hän käy sentään töissä, ettei tarvitse koko päivää vältellä hänen ärsyttävää naamaansa.

Räytymispäivästä nimipäivään

Räytymispäivästä nimipäivään

Jaahas. En tiedä kuinka paljon kertomisen arvoista neljässä tuoreimmassa päivässä on. Välillä fiilikset on korkealla, mutta nyt lähinnä ketuttaa (Wanhaa sellaista kaipaan erityisesti). Pilvistä ja sateista on ollut, joten ulos ei ole ollut juuri muuta asiaa kuin kaupassa tai syömässä käydessä.

Alkuviikosta ryhdyin viimein valmistelemaan Tasmanian kiertomatkaa. Tarkastelin vuokrattavien campervanien hintoja ja hintavertailu tuotti tuskaa, sillä ilmeni, ettei sellaiseen kulkuneuvoon olisi varaa edes neljäksi kalenteripäiväksi. Vaihdoin pari sähköpostia äitini kanssa ja päädyin varaamaan henkilöauton neljäksi yöksi puolta halvemmalla. Vajaa vuosi sitten tuli henkilöauton takapenkillä elettyä n. viikko, joten neljä yötä ei ole juuri mitään. Tänään kävin vielä varmistamassa, että korttini kelpaa Aviksen konttorissa ja homma oli sillä saletti. Fiilisnupit oli tämän jälkeen käännetty yhteentoista.

Hostelliyöt on maksettu lähtöpäivään asti (21. päivä eli ensi perjantai) ja neljä lisää varattu roadtripiltä paluun ja saarelta poistumisen välille. Budjetti näyttää melko hyvältä ja olen todella onnellinen jos poistun Tasmaniasta yli kahdensadan dollarin omistajana.

Tiistai oli melko mitäänsanomaton päivä. Natalieta ei näkynytkään ja unohdin mennä elokuviin. Pizzaa söin kuitenkin illalliseksi eli edes jotain meni suunnitelmien mukaan. Vastasin sähköpostitse etähaastatteluun tavoitteena kesätyö tutulla kesäleirillä ja odotan valintoja jännityksellä ja kesää suunnattomalla innolla.

Eilen katsoin NBAta ja hioin soittolistoja tuleville automatkoilleni. Saksalaisista mukavampi ja yksinkertaisempi lensi Sydneyn kautta Uuteen-Seelantiin. Kolmen viikon päästä hän on kotona. Itselläni menee vielä kolme ja puoli kuukautta kauemmin. Perinnöksi hän jätti minulle mskupussinsa, jota voin käyttää automatkallani. Natalie ilmestyi takaisin kuvioihin, mutta Shawshank Redemptionin jälkeen hänenkin naamansa alkoi ärsyttää.

Rehellisesti sanottuna tällä hetkellä lähes jokaisen naamassa on jotain vikaa. Peilistä katsoo tylsistynyt mies. Tylsyys ei johdu tekemisen puutteesta, ainakaan vielä. Ei, enemmänkin se johtuu sosiaalisen kanssakäymisen sietämättömästä monotonisuudesta. En pelaa enää kierrostakaan korttia. Paitsi pasianssia. Tekemistä riittäisi, mutta on vaikea saada hetkenkään rauhaa haisevan hostellihuoneen ulkopuolella, kun uloskaan ei halua harmauden takia mennä. Hermot menee ja silti jotenkin uskon, että päästyäni takaisin Suomeen jaksan sosiaalisia tilanteita entistä paremmin. Ainakin aluksi, kun saa puhua pitkästä aikaa (vain) Suomea. Haluan uskoa oikeiden ystävieni olevan mielenkiintoisempia ja minusta kiinnostuneempia kuin tämän hetkisen kokoelman pätijöitä, luusereita ja arvostelijoita, joita hostellimme tuntuu pursuavan.

Huomenna pitäisi sään parantua ja vanha ystävämme Ms. S uhkasi palata kaupunkiin töiden viivästyttyä kirsikkafarmilla. Viikon päästä pääsen Tasmaniaa tutkimaan ja kahden päästä olenkin Sydneyssä äitini uusissa nurkissa majoittumassa. Siellä vierähtää pari kuukautta toivottavasti töitä tehdessä. 

Sellaista siis tiedossa lähitulevaisuudessa. Huomenna on Sa(n)karinne nimpparit, mutta sitä ennen tämän postauksen ilmestyttyä soitan Aasiasta hiljattain Suomeen palanneelle ystävälleni Llanokselle perinteisen synttäripuhelun.

Loistavaa Sa(n)karinpäivää!

PÄIVITYS

Unohdin tietysti mainita,ettei Hobartissa ole oikeutta valittaa säästä. Sademäärä on ollut itsessäänkin mitätön, mutta verrattuna tulvivaan Queenslandiin se on ollut täysin olematon. Yhdeksän metrin vesiseinämä yllätti monia paikkakuntia ja kansainvälinen uutiskynnys ylitty, kun tulva levisi Brisbaneen asti melkein vuorokautta ennakoitua aikaisemmin. Jos ei muuta syytä räytymiseen ole niin yhden melankolisen biisin voi kuunnella tai hiljaisen hetken viettää menehtyneiden ja kotinsa menettäneiden kunniaksi.

Hei kuule Suomi

Hellurei!

Kuten luvattua on blogini tästä lähtien suomenkielinen. Viimeisestä lontoonkielisestä päivityksestä on kulunut kolme päivää, joista tarjoilen melkoisesti tiivistetyn version, koska ei niissä juuri mitään ikimuistoista ollut.

Perjantai sisälsi paljolti hengailua hostellilla. Heräsin n. seitsemän aikoihin avoimen ikkunan takaa korvatulppieni läpi virranneeseen mölyyn. Koska joku neropatti oli jättänyt verho auki, en saanut nukuttua enempää. Sää oli kuitenkin liian pilvinen Mount Wellingtonin retkeen, joten jäin hostellille, jossa lounasaikaan sain katsoa pitkästä aikaa NBA:ta televisiosta. Oklahoma City Thunder päihitti ilman tähipelaajaansa Dirk Nowitzkiä pelanneen Dallas Mavericksin yllättävän niukasti. 

Hieman myöhemmin saatoimme seurueemme saksalaisen tytön bussipysäkille, josta hänet kiidätettiin lentokentälle lopullisena päämääränään Queenslandin Tully ja sikäläiset banaanifarmit.

Otin jälleen hajurakoa posseemme ja ehdin lukea Palahniukin "Tell-All"in puoliväliin ennen päivällistä. Päivällispöydästä pakenin hostellin olohuoneeseen, jossa vieressäni istuva skotlantilainen nuori nainen alkoi jutella kanssani. Hän kertoi, että hänellä oli vain viikko aikaa nähdä Tasmania. Keskustelumme keskeytti Ron Burgundy -elokuvan katsominen. Skottityttö nauroi jokaikiselle vitsille mukaanlukien kohtaukselle, jossa Jack Black potkaisee koiran sillalta alas.

Elokuvan jälkeen Natalie soluttautui posseemme ja korttipöytäämme hostellin ruokalassa. Hän ei pärjännyt järin hyvin rumannimisessä korttipelissämme, mutta kaikilla oli hauskaa. Peliimme liittyi myös israelilainen kaveri, jonka nimeä en nyt muista, ja hän pärjäsi pelissä ärsyttävän hyvin.

Lauantaiaamuna nukuin taas pidempään. Aamiaisen jälkeen pyysi Natalie puhelinnumeroani ja annoin sen hänelle empimättä. Amerikkalainen pieni musta mies John oli myös palannut Melbournesta täydentämään seuruettamme. Pian aamiaisen jälkeen lähdin ulos nauttimaan upeasta säästä.

Suuntasin joka lauantaisille Salamancan markkinoille. iPhonen säätiedoitus väitti lämpötilan olevan jopa 34 astetta. Taivas oli pilvinen, joten ulkona ei ollut niin kuuma. Oli tuulista, mutta tuuli oli lempeä kuin näkymätön fleecen ja silkin risteytys kaikkien ulkona liikkuvien lämpönä. Markkinoilla oli paljon väkeä ja kuljin verkkaisesti kojulta toiselle ihaillen erityisesti lukuisia käsin tehtyjä tuotteita ja kauniita valokuvia. Saaliikseni markkinoilta nappasin ensimmäiset viralliset tuliaiset ja viisi postikorttia. Sitten kävin lounastamassa ja puistossa istuskelemassa.

Palattuani hostellille mielenkiintoni oli täysin NBA-tilastojen yms. maailmassa ja kulutin jälleen iPhoneni akun lähes loppuun. Päivällisen jälkeen alkoivat taas korttipeli-iloittelut ja pelaamassa olivat itseni lisäksi vanhat tutut kaksi saksalaista, John ja uusi israelilainen ystävämme. Voitin lähes puolet kierroksista, mutta nuorempi saksalaisista kävi hermoilleni jatkuvasti. Yhteisen illanviettomme päätti kolme jaksoa How I Met Your Motheria.

Illan aikana sain myös tekstiviestin Ms. S:ltä, joka kertoi farmielämän olevan mukavaa ja ruoan hyvää. Myöhemmin Natalie tekstasi minulle ja kertoi olevansa Port Arthurissa. Hän kertoi palaavansa takaisin Hobartiin tiistaina ja tiedusteli, olenko silloin vielä paikalla.

Tänään aamiaisen jälkeen katsottiin jälleen HIMYMiä, jonka jälkeen John innostui löydettyään kateissa olleet UNO-kortit. Ensimmäinen kierros oli minulle liikaa ja häivyin vähin äänin hostellista. Pitkän mietinnän jälkeen ja Subwayn salamivajeesta johtuen lounastin jälleen Hungry Jack'sissä.

Loppupäivä on sujunut kahden päivän tauon jälkeen Mullan Alla -sarjaan palatessa, Palahniukin kirjaa puistossa viimeistellessä, lasagnea syödessä, äitin kanssa puhelimessa puhuessa ja blogia kirjoittaessa. Seuraavaksi tsekkaan sosiaalisen viihteen eli korttipelien ja television tarjonnan ja, jos se ei miellytä palaan takaisin omaan sänkyyni DVDitä katsomaan.

Huomenna saattaa olla paras mahdollisuus vähään aikaan suunnata Mount Wellingtonille, sillä loppuviikoksi säätiedotus lupaa sateisia päiviä. Muuten tuleva viikko on täyttä lomaa; Työnhaun Sydneyyn aloitan viikon päästä.

Toivotan kaikille hyvää tammikuun jatkoa. Palatkaa pian takaisin, sillä tästä lähin puhumme suomea!

Stuck In A Moment You Can't Get Out Of

Hello!

This is my last update in English, I promise. I just need a little more time to myself so I can start thinking in Finnish more instead of in English.

Three days have passed. No jobs have materialized and unless I go to work at McDonald's or Hungry Jack's the status quo in Hobart is likely to remain. One of my applications has regrettably been denied, but I haven't heard anything from the others.

But it's all right. I've already spent 12 of my 35 days in Tasmania and I have finally found some time for myself. On Tuesday I went ahead and bought myself a basketball for $10. I walked down towards Sandy Bay to check out the court there and to do some shooting. It was nice and all, but my mind wandered and I thought about our summer house and Finland a lot. I also got redder in my face, but it didn't properly burn.

Also on Tuesday I went to the movies. The State Cinema in North Hobart was showing Winter's Bone, which had been ranked #2 for the year at FilmDrunk. It wasn't bad, really realistic actually, but I wasn't as into it as I had expected. A very well acted movie that is worth looking into, especially if you like to sprinkle some indie fare between your blockbuster movies.

I was planning on going hiking on Wednesday but it was Ms. S's last day in Hobart so I decided to hang around to spend some time with her. She took a local bus to Cygnet where she's doing volunteer work for a week and cherry picking after that. Our current posse of me and the three Germans, walked with her to the bus stop to see her off. I hugged her tightly and she promised to call me and complain about the place.

It was nice to have find a friend like her but now that she's gone I don't feel as much pressure to hang out with the others, wasting my time picking my nose and stretching my [CENSORED]. And to he honest, the further away I go and the more time I spend away from the hostel, the better I feel.

Yesterday I bought a Chris Jericho DVD because I found out I was going to save at least $46 if not more on accommodation by paying for six of seven nights. Why I didn't get this deal earlier? Apparently I should've asked for it.

Today after finishing the documentary on the DVD I headed out to Hungry Jack's for dinner. After that I took more time for myself by locating the local Fitzroy Gardens almost next to HJ's. There I just lay on the grass (with sunscreen) and enjoyed the moment. That's when it hit me.

All the pressure to find work and all the anxiousness to get away from here had been put on me by yours truly. I'm also a person who for the last 4-5 years has been trying to do as much significant and entertaining stuff as possible every single day and moment. For example, I've said goodbye to broadcast television and to watching shows like "Funniest Home Videos", "Big Brother" or even "News". Sitting down on a couch and watching whatever is on has been almost impossible. This is something that some of my closest friends can attest to.

Also my threshold for social situations that aren't "fun" or "not boring" has been very low. That might sound normal but swap the word fun for "laugh-out-hilarious" and "not boring" for "crazily engaging" or "extremely comfortable" and you're much closer to the reality of how I felt. Too often I've barely made it out of the house to meet some friends before wanting to be back home with my games and movies again.

But I've longed for the ability to properly do nothing again. Even in Melbourne instead of just sitting down in one of the many gardens and parks I almost paced through them looking for the next place to see. But today I finally found regained some of that ability.

I lay on the grass of Fitzroy Gardens for more than an hour with only my thoughts and some music to entertain me. It felt great. When I got back from the park I was able to concentrate on reading "Tell-All" by Chuck Palahniuk, something that felt impossible just a few days ago. After dinner I headed out again to shoot some hoops on probably the better of the two outdoor courts in the city. Basketball is a great game and there's so many things you can do just by yourself on the court. I spent another hour just doing basic stuff with the ball and the hoop.

Tomorrow I might finally go hiking on Mt. Wellington but if I don't, I'll probably walk down to the beach at Sandy Bay or somewhere else as nice and do nothing.

And that is okay.

Living On A Prayer

"Whooah, we're half way there
Livin on a prayer
Take my hand and we'll make it - I swear
Livin on a prayer"

Happy New Year!

I really don't know what to say. The evenings have been busy so I haven't been able update my blog in a while. I should've named this post Leave Me Alone, but the above lyrics were perfect for New Years.

Well, I'm figuratively half way there. Not only was the halfway point of my Australian trip passed, it was passed with spectacular festivities.

My afternoon delight for New Years Eve was another hike towards the Botanic Gardens. I found a park bench with a nice view at Soldiers Memorial Walk and sat there for 90 minutes listening to my podcast and feeling good. To say that the following few days have been an emotional roller coaster would be an understatement.

We saw fireworks. Twice. After the fireworks we found some live music, which rocked and I started to have a lot of fun. Then we searched for and found a nice bar. The music was awesome, the DJs were really putting their all into it.

Then someone bought us a round of beers. And another. Then I bought one round for $26. 

Ok, I have to explain a little. There was three guys and me at the bar together from the hostel. Ms. S and a German girl joined us later. I acted really crazy and everyone had a great time, myself included.

After the bar we went for a slice of pizza, but I struck a conversation with two Australians and got derailed. After the pizzas there was four of us and we headed down to the harbor to look at the first sunrise of 2011. Ever!

That was that. After that day I've spent quite a lot of time with Ms. S, the German guy and girl, a new German guy and a short American bloke. It's been fun, but I have grown tired of something.

Nothing of note happened on Saturday. Sunday was also a little dull, but we went to check out the taste festival in the evening to buy some ice cream.

I took my place as the last person in line not really sure if I was going to buy anything. And then I got a friendly tap on the shoulder. It felt like it was someone who knows me.

It was a familiar face, which was a surprise, because I didn't know there could be anyone familiar in Australia let alone Tasmania. Who was it?

Well, she's a student at my university in Turku in the year class after mine. Let's call her Muse. We shared traveling stories. There was a lot in common. She'd come to Australia three months ago. She was homesick at first. She'd been working almost all the time in Byron Bay, but she was in Tasmania for New Years and she still had plans to go to the west coast. I told her she could come to Sydney when I'm there and we might actually do the west coast road trip together. I also met another Finnish girl, who's an exchange student in Hobart (and who Muse was staying with) and a German girl with them. The last Muse told me was about a cherry picking job opportunity close to Hobart. She gave me a number for two really nice people, as well as her own Australian number.

More live music and at first I had fun. But the people I were with weren't as much into the music and then the songs went in an obscure direction and suddenly I didn't feel that good.

I've thought about it and I'm not going to go pick cherries. It's not a job I want to leave Hobart for. If I can't find a job here, I'll just have a little less money when I leave Tasmania. I doubt a cherry picking job would make me feel better. So, no. The prospect of doing the west coast trip someone familiar and nice also could mean two things. One, it would probably be cheaper and that would make a job in Tasmania less necessary again. Two, it's only prospect so it made me think "will she or won't she?". Not very Zen, I know, but I've been stressing about that nevertheless. So, pondering about the cherry picking job, stressing about the trip, spending most of my time with other people and probably not eating enough has all contributed me not feeling as well as I would've liked.

Tomorrow, I'm buying a basketball, maybe playing with it, eating pizza and possibly going to the cinema. On Wednesday I'll see if anything new has opened up and I might do my first hike to Mt. Wellington. Or my laundry. All I need is patience and the right amount of company.

Continue having a good year. The next time you see me might be more Finnish. Bye!