Saidan nuoren yksinäisyys

Prologi: Ensimmäisessä kuvassa näet koko tämän hetkisen omaisuuteni. Välillä olen onnellinen, että minulla on kaikki, mitä oikeastaan tarvitsen (hammasharja, deodorantti, passi, jne.) mukanani maailmanympärysmatkallani. Toisinaan taas ikävöin kotiin jääneitä tavaroitani (PS2, läppäri, DVD-kokoelmani). Mukana olevista tavaroistani harvalla on enää linkki koti-Suomeen (mm. säästeliäästi käytetty toinen hammastahna). Erityisen mielenkiintoiselta tavaroideni vähyys tuntui vuokra-auton takapenkillä keskellä kaukaista Tasmanian saarta vääntelehtiessä...

Asiaan.

Tiedän, etten ole päivittänyt blogiani vähään aikaan. Tekosyitä on monia: tylsistyminen, toiminnan vähyys, huono itseluottamus ja muut negatiiviset fiilikset. Päällimmäinen syy on kuitenkin ollut häpeä. Minulla ei ensinnäkään ole vielä työpaikkaa Sydneyssä enkä ole hirveän montaa hakemustakaan tehnyt. Toisekseen minulla ei ole juurikaan rahaa. Pankkitilillä on vähemmän kuin, mitä automaatista voi nostaa eikä lompakossakaan ole kuin metalleista valmistettua paikallista valuuttaa. Onneksi olen syönyt tänään tarpeeksi. Huomenna saapuu kuitenkin apua Prahaan, ei äidin lähettämien tšekkien muodossa vaan ihan ilmielävän ihka oikean äidin muodossa. Äidin matkassa saapuu myös uusi luottokorttini eli voin ruveta tuhlaamaan ensi kesän palkkoja jo etukäteen. Hävettää tietysti kertoa äitille, että niin omaisuus kuin tulotkin on nollissa. Mutta henkisesti ollaan jo paljon paremmassa kunnossa, vaikka työtä tai äitiä ei vielä ole Sydneyssä. Toivottavasti äidin näkeminen lievittää koti-ikävää, joka on saanut minut jo unelmoimaan välittömästä kotiin lähtemisestä. Sydneyyn saapuminen onneksi nostatti jo fiiliksiä hiukan.

Mutta palataan ajassa taaksepäin ja maantieteessä etelään tiistaihin ja Tasmaniaan. Tämän viikon kohokohtiin kuului ilmainen vierailu Tasmanian museossa, jossa vierähti mukavasti aikaa. Muutenkin viikon teemana oli ajan tappaminen ja lompakon pitäminen mahdollisimman dormanttina. Tiistai-iltana kävin elokuvissa katsomassa loistavan Arofnoskyn uusimman ja aloitin työpaikkojen kartoittamisen, mutta en tehnyt vielä yhtään hakemusta. Keskiviikkona sain nauttia NBAsta, mutta Australia Dayn juhlalliset grillibileet jäivät välistä. Illalla katsottiin Australian avoimia.

Torstaina taisin tehdä pari työhakemusta eikä ainakaan kieltävää vastausta ole tullut yhdestäkään. Törmäsin saksalaiseen tuttuuni pitkästä aikaa ja hänen kanssaan juttelu oli yllättävän siedettävää. Iltaan kuului lisää tennistä.

Perjantaiaamuna sain tietää, että äitini tulo viivästyisi tästä päivästä huomisaamuun, mikä tiesi henkilökohtaisesti sitä, että piti olla varaa yhteen päivälliseen enemmän. Niinpä paastosin perjantaina ja söin lounaaksi vain automatkalta jäljelle jääneitä ruokia eli müslipatukoita ja tonnikalaa. Katsoin viisi tuntia koripalloa ennen päivällistä ja palasin tuntia myöhemmin television ääreen aikeissa tenniksen katsominen. Sen sijaan idioottilaatikosta tuli huikean jännittävä jälkinäytelty dramatisointi kalastusretkestä, joka kertoi veteen haaksirikkoutuneesta pienlentokoneesta ja neljästä kalastajasta. He selvisivät kuitenkin tilanteesta ja olivat haastateltavina ennen näytellyn osuuden alkua. Eikä ketään purrut edes hai.

Pakkasin kamani ja olin valmis jättäämään kympin kierrätyskoripalloni jälkeeni, koska en ollut saanut sitä tyhjennettyä. Sitten kävin suihkussa ja painuin pehkuihin viimeistä kertaa hostellissa. Tänä aamuna tsekkasin itseni ulos hotellista ja kävin samaisessa urheilu-/lelukaupassa, josta olin palloni ostanut, tiedustelemassa, josko he voisivat pallon tyhjentää. Avulias herrasmies lainasi sopivaa venttiiliä ja palloa tyhjentäessämme juttelimme säästä. Hän uhkasi, että Sydneyssä olisi tiedossa yli 40 asteisia päiviä. iPhone ennustaakin tiistaille 36 astetta!

Ennen lentokentälle lähtöä söin lounasta ja lähetin kolme postikorttia. Saavuin lentokentälle kaksi ja puoli tuntia ennen lentoa eli puoli tuntia ennen check-inin alkua. Aika kului kuitenkin lukiessa ja BS Reportia kuunnellessa. Matkalaukkuni paino? 19 Kilogrammaa.

Täytyy kokeneena lentomatkustajana hiukan saarnata kaikille lentokoneella matkustaville. Minusta lentomatkalle lähtevien ihmisten pitäisi miettiä ennen lentokentälle saapumistaan, mitä heiltä odotetaan, kun he saapuvat lentokentälle. Nopeuttamalla muiden matkustajien liikkumista he nopeuttaisivat omaansa paljon tehokkaammin kuin päättömällä ryntäilyllä, seisoskelulla ja tunkeilemisella. Ja he voisivat myös pitää korvansa auki. Kaksi tilannetta, joissa ihmiset ovat liian kärsimättömiä, hidastavat erittäin paljon lentokenttähenkilökunnan ja kanssamatkustajien toimintaa:

1) Lähtiessä, kun koneen boardaus alkaa, on usein portin auetessa muodostunut valtaisa jono koneeseen pyrkiviä matkustajia. Suurin osa koneista on kuitenkin sitä mittaluokkaa, että koneen täyttö aloitetaan joko takaa, bisnesluokasta tai lapsiperheistä. Ensimmäisen kuulutuksen sattuessa onkin joukko riveillä kuusi viiva tiesmitä matkustavia pöllöjä seisomassa niiden ihmisten edessä, joiden pitäisi mennä koneeseen ennen heitä. "Ai, ei oo mun vuoro? No, jos mä seison tässä mun salkun vieressä odottamassa mun vuoroa, niin ihmiset varmaan mahtuu kiertämään ihan helposti", "Sanokse mun rivin? Luultavasti se pitkä litanja tarkoitti, että mä pääsen ekana. Täytyy varmaan vaan tunkea sisään" ja "Enhän mä voi sanoa mun lapsille, että pois edestä, niin setä pääsee pyörätuolissa sisään. Jokuhan vois saada sellasen kuvan, että oon huono äiti" ovat kaikki ajatuksia, jotka ilmentävät suurta itsekkyyttä ja hidastavat kaikkien matkustajien toimintaa. Istukaa alas, kunnes tulee teidän vuoronne. Samalle paikalle te istutte kuitenkin. Ehkä ikkunapaikkalaisilla on hiukan enemmän oikeus kiirehtiä kuin käytäväpaikkalaisilla, mutta muuten hätäily on itsekästä ja typerää.

Ihanteelliseksi koneen täyttäminen saataisiin, jos oman rivin löydettyään ihmiset tietäisivät, mitkä heidän tavaroistaan joutavat ylähyllylle vaikka koko lennon ajaksi ja mitä he saattaisivat tarvita istumapaikallaan. Mutta kaikilla ei riitä tähän kädet eikä äly, joten ihan sama.

2) Kun kone saapuu perille, niin kaikilla on taas hirveä kiire, koska matkatavarat tulevat sille kuuluisalle hihnalle ihan kohta. Oli hihna kuinka pitkä tahansa, ovat KAIKKI matkustajat linnoitautuneet aivan hihnaan kiinni ja etevimmät ovat vallanneet paikkansa mahdollisimman läheltä luukkua, josta laukut hihnalle ilmestyvät. Kaksi sääntöä: A) Jokainen ottaa kaksi pitkää askelta taaksepäin. Näin useampi pääsee pällistelemään, josko se oma laukku sieltä kohta tulisi. Ja sitten, kun se oma laukku sieltä tulee, niin ei tarvitsisi etsiä ihmisen ja laukun lentävää rakoa, josta se liikkuvan kaksikymmetäkiloisen omaisuuden voisi repiä mukaansa ja käännellä oikeinpäin. Joillain lentokentillä on muistaakseni parin metrin päässä hihnasta keltainen viiva, jonka voi ylittää vasta oman laukun lähestyessä. Ihmismassoja pitää kontrolloida eikä olettaa, että kaikki ovat fiksuja. Yhtä tyhmää ja itsekästä matkivat suurin osa muista. B) Jokaikisen henkilön ei tarvitse seistä hihnan vieressä. Eli, jos vaikka iskä ja isoveli tietäis, miltä laukut näyttää, niin ei tartte Mufan, Fafan, Pikku-Paten ja Yi Tsenin heilua siinä muiden kiusana. Ei teillä ole kuitenkaan voimia niitä kapsäkkejä sieltä hihnalta pois turvallisesti kiskoa.

Vaikka ei näistä universaaleja sääntöjä saataisikaan, niin ehkä jotkut lukijoista kaivavat purkkansa ja lehtensä tästä lähin esiin ennen omalle istumapaikalle saapumistaan. Se lentämisestä.

Säästin vitosen ostamalla opiskelijalipun metroon ja saavuin hotellille. Pienen järkeilyn jälkeen pääsin sisään huoneeseeni. Sitten lähdin päivälliselle ja kokeneena Sydneyn tuntijana käännyin hotellilta täysin väärään suuntaan. Todella noloa.

Täällä (Sydneyssä) on lämmin ja seuraavaksi ajattelin kävellä Cheers-nimiseen urheilubaariin mahdollisesti katsomaan NBA-ottelua. Sitä, mitä huominen tuo tullessaan, en tiedä. Ainakin yksinäisyys saa jäädä melko pitkäksi aikaa.