Paha, paha Aasia

Terve mieheen!

Sankarimme seikkailee vimmatusti Aasiassa, mutta ehtii myös onneksi päivittämään blogiaan. Viime päivityksen jälkeen on lennetty Singaporeen, tutustuttu vaihto-oppilaiden bilekulttuuriin, vierailtu Singaporen yliopiston kampuksella sekä tehty viikonloppureissu Malesiaan Tiomanin saarelle, jossa on snorklattu, tutustuttu muihin maailmanmatkaajiin sekä juhlittu. Myös uutta ja ihmeellistä on tullut vastaan ruokapuolen muodossa. Cokista saa onneksi lähes joka paikasta. Mutta aloitetaanpas taas alusta...

Darwinin lentokentällä minua lähestyi herrasmies, joka edusti Australian matkailualaa ja hänellä oli kysymyksiä Australian matkastani. Yli seitsemän kuukautta matkailua jokaisessa osavaltiossa laitettiin pysähdyspaikka kerrallaan tietokoneelle talteen ja siinähän kesti melkein yhtä kauan kuin itse matkassa. No, ainakaan minulla ei ollut tylsää lentokonetta odottaessa. Voin myös olla Australian matkailuuni tyytyväinen, sillä montaa kuuluisaa nähtävyyttä ei ollut jäänyt näkemättä.

Singaporeen lennettiin auringonlaskua jahdaten eikä matka ollut kovin pitkä. Korvat vain tulivat kipeäksi pitkän laskeutumisen aikana.

Kentällä oli minua vastassa tasamittaisten aasialaisten seassa eurojättiläinen, ystäväni Walter (nimi muutettu). Hänen kanssaan matkustimme junalla Singaporen ytimen läpi Commonwealthin kaupunginosaan, jossa Walterin tapaan asuu paljon vaihto-oppilaita. Junamatkalla vaihdettiin kuulumisia ja minä sain paljon tietoa Singaporesta, josta en oikeastaan paljoa tiennyt. Lentokenttä ja laskeutuminen olivat kylläkin ennestään tuttuja, mutta sitähän ei lasketa.

Majoittumisen jälkeen keskiviikkoiltaa jatkettiin perinteisesti NUSin (Natuonal University of Singapore) vaihto-oppilaiden pikkulauantaita viettäen. Ihmisiä oli niin Suomesta kuin melkein mistä massa tahansa mitä mieleen juolahtaa. Ruotsi, Kreikka, Kanada, Yhdysvallat, Saksa. Ivan Dragokin oli paikalla ja kysyin häneltä, miksi hän pieksi Apollo Creedin hengiltä, mutta en saanut vastausta. Katsastimme vielä erilaisten värikkäiden baarien koko kirjon ulkopuolelta ennen paluutamme Walterin kämpille. Juhliminen sai tällä kertaa jäädä Walterin kiinan kokeeseen valmistautumisen tieltä.

Torstaina pääsin tutustumaan valtavaan NUSin kampukseen. Söimme lounasta, minä vierailin kirjastossa ja luin WiFin avustuksella loistavaa EuroBNTH -blogia, jota kirjoittavat niinikään vaihdossa olevat kaverini. Sitten kävimme vielä punttisalilla.

Perjantaiaamuna heräsimme ajoissa ja lähdimme viikonloppureissulle Tiomanin saarelle Malesiaan. Matka oli vaiherikas rajanylityksineen, busseineen ja lauttoineen ja saavuimmekin saaren pohjoisimpaan kylään n. seitsemän tuntia ensimmäiseen bussiin nousemisen jälkeen. Siellä tapasimme Markin ja Simonin, joiden kanssa majoituimme kolmen hengen huoneeseen. Kyllä, meitä oli neljä.

Iltaa vietettiin kaljojen ääressä ja jatkettiin erään sukellusten vetäjän synttärijuhlilla, missä tapasimme mm. ruotsalaisia tyttöjä. Oli mukavaa, mutta menimme ajoissa nukkumaan sillä lauantaiksi olimme varanneet päiväretken saaren ympäri.

Lauantaina tuli koko Tioman kyllä tutuksi. Saari ei ollut ihan pieni ja nähtävää riitti. Kiipeilimme vesiputouksella, snorklasimme korallien lähistöllä ja veneilimme ympäri saarta. Oli upea päivä. Tutustuimme myös amerikkalaistyttöön, joka kuului turistiryhmäämme. Hän liittyi myöhemmin myös illallisseuraamme.

Retken loputtua löysimme rannalta vielä lisää NUSin opiskelijoita, jotka olivat saapuneet aikaisemmin päivällä. Iltaa vietettiinkin sitten yhdeksän hengen voimin ja minä juttelin paljon Walterin, amerikkalaisen Maryannan ja ruotsalaisen Sofiaanin (uros) kanssa. Hän kertoi, ettei ole käynyt Turun satamaa pidemmällä Suomessa, vielä.

Sunnuntaiaamuna satoi ja lähdimme puoliltapäivin kotimatkalle, joka oli menomatkaa vaiherikkaampi kestäen n. yhdeksän tuntia. Ensimmäinen bussimme oli kyllä todella Madventures-henkinen ja näimme paljon banaanipeltoja. Takapuoleni myös puutui päivän mittaan aikalailla. Commonwealthissä en pysynyt kauaa hereillä ja tämän päivän olen ollut väsyneempi kuin pitkään aikaan.

Walterin käydessä koulua ja punttiksella olin minä tutustumassa Singaporeen. Kuvia tulee seuraavaan postaukseen kuten myös tarkempia mietteitä. Päällisin puolin Singapore musituttaa paljolti Hong Kongia kokonsa, englannin kielen läsnäolon ja ilmastonsa perusteella.

Huomenna katsastan vielä Tsainataunin (Chinatown) Walterin viimeistellessä tämän viikon opiskelukiintiöt. Tulossa on myös bileitä, eläintarhaa ja muuta kivaa.

Stay tuned!

Torstai on toivoa täynnä

Hellurei

Etelä-Australian viileä alkusyksy on vaihtunut Länsi-Australian kuumaksi "alkusyksyksi". Lentokoneen laskeutuessa Perthin lentokentälle maanantain keskipäivällä ei minulla ollut tietoakaan majapaikasta. Hostelworld.com tarjosi halvimmaksi keskustan vaihtoehdoksi Old Swan Barracks -nimistä hostellia. Hyppäsin lentokentältä minibussiin, jonka määränpää oli Perthin rautatieasema. Matkalla keskustaan ihastelin pilvenpiirtäjiä, jotka saivat Adelaiden näyttämään ihan legolandiltä.

Nousin kyydistä n. korttelin päästä asemalta ja suunnistin kuumaa katua pitkin junaradan toiselle puolelle. Hostelli löytyi ja varasin/maksoin itselleni majapaikan ensin kolmeksi yöksi yhteen huoneeseen ja seuraavaksi seitsemäksi yöksi alennuksella isompaan huoneeseen. Huomenna siis vaihdan huonetta. Tämän hetkinen huoneeni muistuttaa siisteydeltään Proserpinen vastaavaa. Oma huoneeni varsinkin on melkoinen sikolätti, mutta onneksi sain kaikki laukkuni mahtumaan tyhjään kaappiin.

Maanantaita vietin tutustumalla keskustan kävelykatuihin ja tehden pientä tulevien päivien suunnittelua. Menin aika aikaisin nukkumaan, onhan aikaero Sydneyyn vielä kolme tuntia (ensi viikolla kaksi, kunsiirtyvät takaisin talviaikaan).

Eilen päätin lähteä tutustumaan Fremantleen, satamakaupunkiin alle 20 km päässä Perthin keskustasta. Vanhoja taloja oli melkolailla, mutta lähinnä mieleeni jäi melko kuuma aurinkoinen sää, jossa oli yllättävän mukava kierrellä katsomassa kaupunkia. Kävin vilkaisemassa haaksirikkoutuneitten hollantilaisten laivojen näyttelyä ja harkitsin lautalla keskustaan paluuta. Paluujunaan astuessani olin käyttänyt kylässä kolme tuntia. Rantakamatkin olivat mukana, mutta taidan nauttia enemmän makoilusta varjossa kuin auringossa.

Palasin hostellin lähelle museoita ympäröivälle lävelykatualueelle ja syvennyin tutkimaan kalenteriani. Ensimmäinen tutkinnan kohteeni oli se, kuinka monessa paikassa olen yöni nukkunut (/tulen nukkumaan) ja kuinka monta yötä kussakin. Tässä hieman tutkintani tuloksia:

Eri paikkoja, joissa olen nukkunut/tulen nukkumaan on 37. Tästä summasta puuttuvat eri huoneet samoissa osoitteissa sekä auto- ja lentomatkailun eri osoitteet. Eniten öitä olen matkan aikana nukkunut Saschan ja Anan alivuokralaisena melko mukavassa sängyssä (54 yötä). Kakkospaikkaa pitää viimeinen pitkäaikainen kotini Sydneyssä (41 yötä) ja pronssille selviytyy hiukan vino sänkyni Hobartin CCB-hostellista (31). Epävirallinen neljäs sija mennee tulevalle campervanille, jossa nukkunen 14 yötä (useammassa osoitteessa). Tämän lisäksi laskin eri pääkaupungeissa ja osavaltioissa vietetyt yöt:

1. Sydney 59 yötä
2. Hobart 31
3. Melbourne 14
4. Perth ja Brisbane 10

1. Victoria 79 yötä
2. New South Wales 63
3. Queensland 39
4. Tasmania 35

Australian ulkopuolisten öiden määrä on 26, joista 3 lentomatkoilla. Australiassa vähiten mielekkäät yöt on vietetty Brisbanen lentokentällä ja pitkän matkan linja-autossa. Jopa Tasmanian yöt Hyundai Getzin takapenkillä olivat lentokoneessa nukkumista miellyttävämpiä.

Viimeinen anekdootti öistä. Olen poissa Suomesta tasan yhdeksän kuukautta/39 viikkoa eli 273 yötä. Matkalla vietettävien öiden summa on kuitenkin 274! Edes minä en ole niin kova laiskuri, että voisin lisätä öiden määrää. Totuus on se, että vietän toukokuun viidennentoista jälkeisen yön kahteen kertaan, ensiksi Tongalla ja sitten yhtä yötä myöhemmin Samoalla. Sieltä matkani jatkuu periaatteessa edelleen itään, joten olen viettänyt yhden yön enemmän yhdeksässä kuukaudessa kuin moni muu.

Toinen kalenteria katsoessa paljastunut ilouutinen koskee torstaita. Tänään on keskiviikko ja palatessani Suomeen on myös keskiviikko, joten torstai on tavallaan näiden viikkojen ensimmäinen päivä. Huomenna siis vaihdan huonetta viikoksi. Seuraavien kahdeksan torstain ohjelma on seuraava: Lähden automatkalle, matkailen jossain kaukana, saavun Darwiniin,toista kokonaista päivää Cairnsissa, ensimmäinen autoilupäivä Uudessa-Seelannissa, toinen kokonainen päivä Tongalla, neljäs päivä Samoalla ja ensimmäinen kokonainen päivä Suomessa. Kahdeksan viikkoa on siis lyhyt aika enkä pysy enää missään paikassa kahdeksaa yötä pidempään. Torstai on toivoa täynnä!

Tätä blogipäivitystä rustailen Kings Parkissa, joka on New Yorkin Central Parkiakin suurempi kantakaupungin puistoalue. Kohta lähden takaisin keskustaan syömään päivällistä ja yritän ottaa pari kuvaa tekstiä palvelemaan ennen kuin laitan tämän tekstin eetteriin.

Voikaa hyvin, aika pian on jo kesä!

Yksin sun

Viimeinen viikonloppu äidin seurassa on tullut päätökseen ja olen yksin Etelä-Australian pääkaupungissa Adelaidessa. Viikonloppu oli oikein mukava ja odotan innolla huomisesta alkavaa Länsi-Australiaan tutustumista, mutta ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan viikkoon olen vailla seuraa. Jos katsoisi jotain surullista leffaa niin saattaisi nyyhkyttää, mutta uskon jokaisen päivän tästä eteenpäin olevan edellistä aurinkoisempi, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Perjantaina siis lähdimme äitin kanssa iltapäivällä lentäen Adelaideen. Ennen lähtöä ehdin siivota tienata viimeiset matkarahat. Lounaan söimmekin lentokentällä Quantasin loungessa, joka muistutti minusta enemmän salaista bättre folk -terminaalia kuin pelkkää "aulaa". 

Lento meni mukavasti ja laukut saatuamme odotimme hetken lentokentällä paikallista kontaktiamme Gusia. Hänen kanssaan jaoimme taksin ja matkasimme Gusin kotiin, jossa tapasimme vanhat tuttumme Jukan ja Helenan sekä hänen tyttärensä Annan (Gusin vaimon) ja kolme lapsenlasta, Essin, Hugon ja Iinan. Siellä söimme Jukan valmistamaa illallista ja suunnittelimme viikonlopun ohjelmaa. Seura oli oikein hyvää ja maittavan ruoan jälkeen söimme vielä kaikkien yhteistä synttäri-/suklaakakkua. Motellille päästyämme painui äiti melkein saman tien nukkumaan minun katsoessa Almost Famous -elokuvaa.

Aamulla lähdimme ajoissa liikkeelle ja tapasimme Jukan ja Helenan aamiaisen merkeissä Adelaiden keskustassa. Uppopaistetut kananmunat maistuivat ja aamiaisen jälkeen palasimme Annan luokse odottamaan perhettä saapuvaksi Essin ja Hugon tenniksestä.

Pian lähdimmekin kahden auton voimin McLaren Valen viinialueelle tutustumaan paikallisiin viinitiloihin. Mukavan päivän aikana kävimme muutamalla viinitilalla ja Gusin ystävän oli töissä yhdestä niistä. Siellä söimme gourmet-lounaan, joka täytti muiden paitsi allekirjoittaneen vatsan. Ruoan jälkeen tutustuimme perinteiseen rypäleentallomistyyliseen viinin valmistukseen. Minä tein päivän aikana tuttavuutta Suomesta Australiaan muuttaneeseen Annaan ja perheen halvimpaan tyttöön Essiin, joka matkasi kanssamme mamma/pappamobiilissa.

Palattuamme Annan luokse lähdimme vielä Jukan ja Helenan kanssa illalliselle Glenelgiin eli motellimme suuntaan merenrannalle. Viiden vuoden takaa tuttu Thai-ravintola löytyi ja söimme tuliset ateriat auringon laskettua merelle.

Tänään jatkoimme viinimatkaa ja ajoimme Jukan ja Helenan kanssa Barossa Valleyyn. Sää parani päivän mittaan ja valtavan, luonnonkauniin alueen viinitiloista tuli tutuksi vain murto-osa. Hauskaa oli kuitenkin ja vähän ennen viittä tiputimme äidin lentokentälle ja minä sain kyydin (tai ajoin itseni) keskustaan. Siellä oli kaupat menossa kiinni ja vähän liian "iso meininki", joten palasin meren rannalle Glenelgiin. Nyt syön mereneläviä ja odotan auringonlaskua ennen motellille paluuta.

Huomenna, matka jatkuu.

Ei aina keksi hyvää otsikkoa viidessä minuutissa

King of the Beach

Motellin uima-altaan näköala

Kamelin varvas

Sileä kuin delfiini

Väijyvä nisäkäs

Kumpleanjos!

Terve vaan taas täältä Down Underista. Viikonloppureissu Nelson Bayhin meni erittäin mukavasti, vaikka ei siellä mitään mullistavaa tehtykään. Perjantaina lähdimme ajoissa liikkeelle iltapäivällä ja ajoimme yhden pysähdyksen taktiikalla n. 250 km pohjoiseen Nelson Bayhin. Perjantai-iltana kävimme kaupassa ostamassa aamiaistarvikkeita huoneeseen, tutuistuimme motellin ympäristöön ja kävimme syömässä illallista Hog's Breath Cafessa. Juttelimme äidin kanssa mukavia ja nautimme viimeisistä kahdenkeskisistä hetkistä Australiassa.

Lauantaina suuntasimme aamiaisen jälkeen paikalliseen Visitor Centreen, josta buukkasimme itsellemme delfiiniristeilyn myöhäiselle iltapäivälle. Sitten ajoimme niemen avomeren puoleiselle rannalle, jota sivusi 32 kilometrin mittainen hiekkadyyni. Dyynillä oli kaikenlaista toimintaa ja erilaisia kulkuneuvoja tarjolla aina nelivetoisista autoista kameleihin. Me istuimme äidin kanssa pyyhkeidemme päällä rannalla lukemassa kirjojamme. Aurinko ei pahemmin poltellut, koskaa oli sen verran pilvistä. Ei myöskään ollut kylmä eikä tuulista, vaan melkeinpä täydellinen Australian keli. Äiti kävi vedessäkin kahlaamassa, mutta sai huomautuksen rantavahdeilta, kun ei ollut osannut suunnistaa oikein uima-alueen lippujen väliin.

Söimme rannassa vielä lounaan ennen paluutamme motellille. Siellä jatkoimme samantien katolle, jossa oli hotellin uima-allas. Nautiskelimme säästä ja omasta rauhasta, kunnes palasimme huoneeseen käyttämään näköpuhelinta eli Skypeä. Langan toisessa päässä oli the other brotherman perheineen. Illalla kävimme syömässä maailman monipuolisimman ja maittavimma seafood -lautasen.

Tänään aamiaisen jälkeen minä istahdin rattiin ja ajoin yhden pysähdyksen taktiikalla suoraan Eastgardensin ostoskeskukseen ja ruokakauppaan. Söimme lounasta, ostimme minulle sukkia ja meille viikon ruoat ennen kuin palasimme taas kotiin. Sitten käytimme taas näköpuhelinta niin Brothermanin kuin isänikin kanssa.

Fiilispuolesta vielä sen verran, että lauantaiaamuna sain facebook-viestin, jossa tuleva matkakumppanini (tai niin siis luulin) kertoi minulle, että ei lähde mukaani Länsi-Australian kiertueelle. Matkahan tulee minulle nyt kalliimmaksi, mutta saan suunnitella sen aivan itse ja matkustaa juuri niin nopeasti kuin, ja minne vain haluan. On hyvää vaihtelua päästä taas ihan itsenäisesti matkustamaan. Kaksi kuukautta olen kuitenkin joka päivä nähnyt äitiäni, jonka luota muutin pois jo melkien yhdeksän vuotta sitten. Olen matkasta innoissani, mutta se myös jännittää minua aika lailla. Kotimatkaa teen kuitenkin kaksi kuukautta ja etäisyyttä tulee reilussa kuukaudessa taitettua Australiassa n. 7000 kilometriä, joista neljä tuhatta autolla.

Lieneekö johtunut jännityksestä vai mistä, mutta olen nukkunut tai siis saanut unta aika huonosti viime aikoina. Nyt on taas keskiyö, mutta tänään en tunne itseäni enää niin pirteäksi kuin keskiyöllä yleensä. Ehkä jos huomenaamulla saan revittyä itsensä ylös sängystä ajoissa niin saan jotain vielä aikaiseksikin ja ehdin nauttia Sydneystä vielä neljä päivää.

Vielä yksi ilmoitusasia. Vain reilu kuukauden päästä olen syntymäpäivä-Sa(n)kari. Jos haluat lähettää minulle synttärilahjan tai ihan vain -kortin niin se onnistuu helposti. Vaikka itse häivynkin Sydneystä niin äiti ottaa postia vastaan vielä ainakin 20.4. asti ja häneenhän törmään sitten synttäripäivän aattona Darwinissa. Kortit ja Australian dollarit voi lähettää osoitteeseen:

Sakari Pelkonen
580/6 Cowper Wharf Road
Woolloomooloo, New South Wales 2011
Australia

Joo, se on Woolloomooloo, tää ei oo mikään vitsi. Wool niinku villa, loo niinku vessanpönttö, moo niinku, mitä lehmä sanoo ja loo uudestaan.

Jos edes yhden synttärikortin saan niin varma "shout out" on tiedossa lähettäjälle. Eikun kirjoittamaan!

Moro

Vielä on kesiä jäljellä

Hidastakaa bändikuutit!

Maisemakuva

Tyyni valtameri, kirjaimellisesti

Ei mikään porsas

Morientes.

Tiistain luolamiehistelyn jälkeen tuli otettua taas vähän rennommin. Torstaina kävimme isäni kanssa katsomassa läheisessä Art Galleryssä ollutta kiinalaisten kivipatsassotilaiden näyttelyä. Siellä oli julmetusti ihmisiä, mikä johtui lähinnä varmaankin siitä, että näyttely oli avoinna viimeistä viikkoa. Löysin kuitenkin lippujonossa kärsivällisyyteni ja sisäisen zenini (tai Chini) ja pian olimmekin jo näyttelyssä. Kuvia siellä ei saanut ottaa, mutta ei siellä myöskään ollut aivan hirveästi nähtävää. Kiinassa alkuperäisellä ensimmäisen keisarin hautausmaalla on tuhansia samanlaisia patsaita, mutta Sydneyyn oli saapunut vain yhdeksän, yksi kutakin tyyppiä.

Arkeologisen seikkailun jälkeen menin ensimmäistä kertaa sitten marraskuun käymään Paddy's Marketsin markkinoilla Chinatownin lähellä. Reissun agendalla oli tuliaisten ostamisen lisäksi uusien nappikuulokkeiden, uuden lompakon ja jonkinlaisen CD/DVD-kotelon hankkiminen. Tein arvokasta hintavertailua matkan varrella olleissa elektroniikkaliikkeissä ja päädyin ostamaan kymmenen dollarin iPhone-kuulokkeet itse markkinoilta ja kahdeksan dollarin levykotelon paluumatkalla JB HiFistä. Markkinoilla sijoitin myös rahaa tuliaisiin, joiden luonnetta en tässä paljasta, sekä hierontaan. Kyseessä oli aivan tavallinen niska-/hartiahieronta (senkin kierot!), jonka sain tingittyä pari pykälää halvemmaksi yrittämällä kieltäytyä palvelusta. Viisi minuuttia myöhemmin veri kiersi hartioissa paremmin ja shoppailu oli mukavampaa.

Perjantaina saimme vieraita ja kävimme tuttuakin tutumman pariskunnan kanssa syömässä illallista hotelliviikolta tutussa italialaisessa ravintolassa. Söin pizzaa, mutta en jaksanut syödä kuin puolet. Ehkä oli liian myöhä päivällisen syömiseen (kello oli yhdeksän) tai sitten huono unirytmini on heikentänyt ruokahaluani. Palaan tähän myöhemmin.

Lauantaina teimmekin sitten koko perheen voimin eli kolmestaan retken Manlylle ja siellä koko Sydney Harbourin toiseen ääripäähän, North Headiin; paikkaan meni harbour loppuu ja avomeri alkaa. Kaksi viikkoa aikaisemminhan kävin South Headissä ja nyt matkasimme siis vastarannalle. Oli aurinkoinen päivä, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Loppujen lopuksi kävelyreissumme kesti melkein kolme tuntia, mutta se oli oikein mukava ja tulipahan ainakin otettua ihan hyviä kuvia. Näimme luontopoluilla kymmeniä ellei satoja keskenään samanlaisia hämähäkkejä ja ne muistuttivat minua Rochfordin viinitarhojen hämähäkeistä. Nyt en ikävä kyllä päässyt liiskaamaan yhtään hämiksistä vasaralla, mutta toisaalta nehän olivat vain kotonaan eivätkä minun työpaikallani, joten ei siihen ollut tarvetta/halua. Enemmänkin minulla heräsi kunnioitus hämähäkkejä kohtaan eivätkä kärpäset häirinneet kävelyreissua. Saisikohan sellaisen hämähäkin mukaan Pohjois-Australiaan?

Palasimme sivistyksen pariin Manly Beachille ja kävimme rantaravintolassa lounalla. Cesar-salaattini kana muistutti minua kesämökillä perinteisesti grillatuista kanafileistä. Illalla Isä lähti Suomeen ja on perillä siellä tänä iltana (aamulla Australian aikaa).

Minä ja äiti kävimme tänään ruokaostoksilla East Gardensissa sekä shoppailemassa keskustassa. Oli eilistä kuumempi päivä ja eilen palanut niskani ei tykännyt kolmekymmentä asteisesta päivästä. Onneksi pääsimme keskustaan nopeasti pilvenpiirtäjien varjoon. Sain saaliiksi kirjoja ja yhden t-paidan.

Kuten mainitsin olen siis nukkunut melko huonosti tällä viikolla. A) Oman tietokoneen äärellä aika lentää, varsinkin iltaisin ja olen valvonut liian myöhään. B) Sänkyni on jollain tavalla minulle sopimaton ja herään väsyneenä riippumatta unien pituudesta. En tiedä onko tyyny liian pehmeä vai...? Jaaaaaa... siinä se.

Tulevan viikon ohjelmaan kuuluu tietokonetaitojen opettamista, veronpalautusasioiden hoitamista ja tulevista seikkailuista unelmointia. Kahdentoista yön päästä lähden Sydneystä kahden kuukauden mittaiselle kotimatkalle ja sen toinen etappi (kuten kaikki sen jälkeisetkin) on täysin suunnittelematta. Joten siinä riittää miettimistä pidemmäksikin aikaa. Toivelistallani on mahdollisimman pitkän matkan taittaminen autolla, jossa on mielellään ilmastointi. Alan nimittäin olla melko kyllästynyt kuumuuteen. Tai no, en nyt kuumuuteen sinällään, vaan vain omaan suomalaiseen suhtautumiseeni lämpimiin kesäpäiviin.

Kuinka usein sitä tuleekaan kesällä istuttua aamupäivällä "liian pitkään" sisällä ja soimattua itseään siitä, ettei ole ulkona nauttimassa raikkaasta ilmaasta ja kauniista säästä? Suomen kesässä on onneksi niin vähän kauniita, lämpimiä päiviä, että itsensä soimaaminen on (melkein) perusteltua, jos ei ole vaikka ulkotöissä koko kesää.

Mitä jos kesä kestäisi ikuisesti? Tai edes kuusinkertaisen ajan? No siltä tämä välillä tuntuu. Ensimmäisen kesän vietin Suomessa ja lomailin jonkin verran sisällä tehtyäni töitä ulkona. Sitten lähdin matkoille ja vietin toisen kesän Hong Kongin ja Queenslandin kuumuudessa ja siirryin Melbournen kevääseen. Silloin oli ensimmäistä kertaa matkallani kylmä ja jouduin jopa käyttämään takkia. Kesä tuli kuitenkin äkkiä, enkä  muista enää Victoriasta kuin sellaisia ulkona(!) vietettyjä työpäiviä jolloin käytin shortseja niin sateessa kuin auringonpaistessa. Se kesä loppui kuitenkin jouluun jolloin lähdin viileämpään Tasmaniaan.

Siellä kesä oli uuden vuoden jälkeen lämpötilaltaan viileämpi, mutta aurinko oli sitäkin polttavampi ja ulkoilin mieluiten illalla ja aamulla valoisilla, mutta viileillä keleillä. Sitten saavuin Sydneyyn, jossa ensimmäisellä viikolla minut otti vastaan ennätyksellinen lämpöaalto. Virallisesti maaliskuu on syksyä, mutta on ollut täällä joulu- ja tammikuuta lämpimämpi. Nyt minulla on vielä kymmenen viikkoa (eli lasten kesäloman verran) matkaa Suomeen eikä viilennystä ole tulossa kuin viikoksi ennen kotiinpaluuta. Muut viikot ovat sitäkin kesämäisempiä siellä monet niistä vietetään subtrooppisilla leveyspiireillä.

Ensi syksynä ja talvena en aio valittaa kuin ainoastaan niinä päivinä, kun vettä sataa vaakasuoraan tai lumimyrsky laskee näkyvyyden nollaan. Ja silloinkin vain jos on pakko mennä ulos. Menen vaikka kumisaappaat jalassa ulos kahlaamaan sohjossa sitten, kun on pakko. Mutta en anna huonon sään masentaa. Ainoastaan hyvän.

Nyt nautin vielä yhdestä kesästä (ennen Suomen kesää) enkä valita ollenkaan, jos joku päivä on vähän viileämpi. Ehkä alle 20-asteisia päiviä on muuallakin kuin Uudessa-Seelannissa.

Ehkä ei sittenkään...

Järistyksiä

Auringonlasku nykyisen kodin ikkunasta

Queen Mary II

Matkalla Watsons Bayhin

Ravintola Lentävä Kettu

Taas on yksi arkiviikko melkein vierähtänyt loppuun. Tämän viikon aloitin maanantaina (niinkuin monet tekevät. Joidenkin kalentereissa ensimmäinen päivä on sunnuntai?) kävelemällä Circular Queyn tienoille sporttibaariin katsomaan NBA:n All-Star -ottelua. Muuten maanantaihini kuului siivousta, jotta kotimme olisi siistinä seuraavana aamuna saapuvien vieraiden varalta, ja lenkillä käyntiä. Päivälliseksi söimme supisuomalaista stroganoffia (vai onkse joku venäläinen ruoka?), jonka äiti oli valmistanut slow cookerilla (2000-luvun aromipesä) ja ai että oli hyvää.

Tiistaiaamuna heräsin aikaisin puhelimensoittoon. Jo vuodentakaiselta Uuden-Seelannin reissultamme tutut Jukka ja Helena olivat juuri taksissa lentokentällä matkalla kohti viiden tähden Bed & Breakfestiämme. Puoli kahdeksan aikaan he saapuivat ja pienen kuulumisten vaihtamisen jälkeen painuimme kaikki omille tahoillemme päiväunille.

Omat uneni vierähtivät yli yhden, mutta olin olohuoneessa silti aivan hiljaa puoli kolmeen, jolloin vieraammekin heräsivät. Ulkona oli hieman sateista ja itselläni oli kotona kaikki tarvittava lämitettävää stroganoff-lounasta myöten, mutta Jukka ja Helena suuntasivat lounaalle läheiseen ravintolaan. Itse jäin kotiin tv:n ja tietokoneen ääreen.

Äiti ehti tulla kotiin ennen vieraitamme, jotka olivat nähneet julkkiksen läheisessä ravintolassa. Kyseessä oli Westlife -yhtyeen Brian McFadden, jonka nimi oli minulle tuttu, mutta en tiennyt mistä. Lähdimme koko porukalla ulos syömään ja päädyimme siihen samaan ravintolaan, jossa herra McFadden istuskeli terassilla. Loppujen lopuksi Brian seurueineen istui samassa pöydässä yhteensä ainakin kuusi tuntia. Söin pizzaa ja juttelimme mukavia sekä tietysti äidin töistä, sillä Jukkahan oli parikymmentä vuotta äidin pomo.

Keskiviikkona nukuin taas pitkään, mikä johtui lähinnä siitä, että en nukkunut silmäystäkään olohuoneen sohvalla ennen kuin äiti vapautti huoneeni käyttööni noin aamuviiden aikoihin, jolloin siirryin omaan sänkyyni nukkumaan. Aamiaisen ja parin pizzapalan siivittämänä katsoin rauhassa NBA:ta. Ottelun jälkeen lähdin nauttimaan kauniista kesäpäivästä Botanic Gardensiin, jossa luin erittäin vaikeaselkoista kirjaa. Kuudenkymmenen sivun jälkeen odottelen vieläkin, että koska se varsinainen kirja alkaa... Kävin syömässä Whopper Juniorin ja ostamassa langattomat stereokuulokkeet ennen kotiin paluuta. Illalliselle lähdimme Kings Crossiin intialaiseen India Down Under -ravintolaan.

Tänään teimme Jukan ja Helenan kanssa kolmistaan päiväreissun Watsons Bayhin, jossa teimme kivan kävelylenkin ja näimme niin avomeren kuin Sydneyn keskustan paikassa, jossa meri ja mantere kohtaavat. Vastarannalle oli matkaa alle kilometri, mutta maitse matkaa olisi ainakin 200 kertaa enemmän. Voihan sitä tietysti mennä sillan yli tai lautalla, mutta ei ennen 1800-luvun loppua. Kävelymatkan varrella ohitimme Lady Bayn hiekkarannan, joka on kuuluisa siitä (tai oikeastaan ei ole kuuluisa juuri sen takia), että siellä ui lähes pelkästään alastomia ja hekin pelkästään miehiä. Muissa paikoissa oli paremmat näköalat ja niistä tuli otettua jonkin verran valokuvia. Söimme lounasta Watsons Bayn kalaruokaan erikoistuneessa ravintolassa. Oma fishenchipsini oli erittäin pehmeää ja maukasta, mutta annos oli melkein kaksi kertaa liian suuri. Lounaan jälkeen kapusimme vielä toiselle näköalapaikalle korkealle meren rantaan ja söimme jäätelöä ennen lautalle menoa ja keskustaan paluuta.

Onpas tämä taas vaikeaa. Huomenna Jukka ja Helena lentävät Adelaideen, jossa he viipyvät yli kuukauden ennen Sydneyyn paluuta ja me lähdemme äidin kanssa viikonlopuksi Australian pääkaupunkiin Canberraan. Sunnuntaina palaamme takaisin ja illalla isäni saapuu suomesta pariksi viikoksi.

Palataan seikkailuihin vielä kerran tämän kuun puolella ja jaksan ehkä uutisoida maaliskuun suunnitelmista. Hei hei!

Pallo hukassa

Majakka

Blowholen viereinen kyläpahanen

Kotini on laiturirakennukseni

Sydney

Jou,

Liian pitkään on taas vierähtänyt viime päivityksestä. Melko paljon on ehtinyt myös tapahtua, vaikka paljoa ei ole tullut tehtyä. Hei, tämähän on loistava paikka käyttää kliseistä ilmaisua.

Minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Haluatteko hyvät vai huonot ensin?

Hyviä uutisia on mm. uusi vuokrasopimus hienoon vuokra-asuntoon, jossa nyt äitin kanssa majailemme. Itse viivyn täällä ainakin maaliskuun loppuun, äiti vielä paljon pidempään. Huonoihin uutisiin kuuluu se, että minulla ei ole vieläkään töitä ja rehellisesti sanottuna työnhaku ei ole maistunut hirveän hyvältä. Itseluottamus työpaikkojen suhteen on melkein nollissa.

Perjantaisten NBA-otteluiden jälkeen aloitettiin viikonloppu. Lauantai olikin sitten se ennätyksellinen kuudes peräkkäinen yli 30-asteinen päivä Sydneyssä ja suuntasimme kuuluisalle Bondi Beachin rannalle. En ollut koskaan aikaisemmin sielä käynyt, vaikka se onkin Australian kuuluisin ranta tai ehkä juuri sen takia. Martin Placen metroasemalle päästyämme saimme tietää, että metrot eivät kulkeneet Bondiin päin ratatöiden takia. Löysimme kuitenkin pikaisesti väliaikaisen bussipysäkin ja bussin, joka meidät kiidätti Bondi Junctionin vaihtoasemalle. Bussikuskilla oli sen verran kiire, että ei ottanut meiltä edes maksua.

Kuudes yli 30-asteinen päivä oli erittäin kuuma ja epäilin suuremman lämpotilan johtuvan lähellä toisiaan olevien pilvenpiirtäjien puuttumisesta. Toisessa bussissa oli lähes sietämättömän kuuma ja erittäin äänekkäitä paikallisia nuoria helpottamassa matkantekoa. Päätin olla sosiaalisempi, kun nyt kerran oli aikaa viettää äidin kanssa ja laitoin puhelimeni taskuun. Odotukseni Bondi Beachia kohtaan eivät olleet hirveän korkealla, ja kun se saapui näkyviin oli ranta ja vedestä valvottu alue täynnä ihmisiä.

Rannalla oli niin kuuma ja fiilis oli muutenkin niin syvältä, että halusin vain päästä uimaan. Annoin t-paitani, reppuni ja pyyhkeeni äitille ja suuntasin aaltoilevaan meriveteen. Vesi ei ollut kylmää, mutta virkistävää. Ikävä kyllä aallot olivat hiukan liian voimakkaita uimiseen. Toisaalta ihmismäärä oli rajatulla alueella myös sellainen, että ei siihen montaa kroolin potkua tai vetoa olisi mahtunutkaan.

Palasin hiekalle ja suunnattiin samantien rantabulevardille lounastamaan. Pysähdyin matkalla nurmikolla pusikon viereen, jotta voisin vaihtaa uimahousuni tavallisiin shortseihin. Rannalla oli niin kuuma, että kävelymatkan aikana olin kuivunut käyttämättä pyyhettä. Halusin ikuistaa rannalla olleen väkijoukon valokuvaan ja silloin tajusin, mitä olin tehnyt. Olin mennyt uimaan puhelin uimashortsien taskussa. Laitoin käteni vasempaan taskuuni ja siellä se oli. iPhone 3G S -puhelimeni, joka sisälsi musiikkia, valokuvia, yhteystietoja, ohjelmia, muistiinpanoja ennen uintireissua. Nyt se sisälsi vain suolavettä.

Vain ja ainoastaan suolavettä.

Kirosin typeryyttäni ja laitoin kuivat vaatteet päälleni. Olin melkoisessa shokissa ja hyppäsin suoraan toiseen vaiheeseen suruprosessiani. Olin vihainen itselleni ja kieltämättä myös äidilleni. Jälkimmäiselle tunteelle en löytänyt mitään oikeutusta, mutta pettymykseni itseeni oli kieltämättä suuri. Bussimatkallakin olin sieluni silmin nähnyt tilanteen, jossa kävelen veteen puhelin taskussani, kunnes viime hetkellä heitän puhelimeni äitilleni. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kun kerroin äitille, mitä oli tapahtunut, murruin täysin. Teki mieli vain luovuttaa ja lähteä kotiin. Samantien. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja yritin miettiä, miten tästä päästäisiin eteenpäin. Päällimmäinen toiveeni oli, että edes osa puhelimen informaatiosta olisi pelastettavissa.

Lounasta syödessämme äiti löysi valtavan myrskypilven hopeisen reunuksen ja tarjosi apuaan. Syntymäpäivälahjan nimissä mentäisiin hakemaan uutta puhelinta Bondi Junctionin Apple-kaupasta. Bussimatkaa myöhemmin saavuimme Applen liikkeeseen ja saimme audienssin huoltopisteelle. Huoltopisteen herrasmies sanoi, että Tyyni valtameri oli puhelinystävällisempi kuin Intian valtameri. Sarkasmintunnistukseni oli lähes nollissa ja elättelin hetken toivoa, että jotain olisi tehtävissä. Olin kuitenkin väärässä.

Puolikkaan puhelimen hinnalla sain kuitenkin upouuden vastaavan. Seuraavaksi haimme varmuuden vuoksi uuden sim-kortin, minkä jälkeen olimme hetken ostoksilla ennen hotellille paluuta. Sitten minulla oli jälleen toimiva puhelin.

Vaikka puhelimen mukana hukkuikin monia juttuja, niin suurimman osan (yhteystiedot, musiikki) niistä saa vielä takaisin. Lopuista (esim. valokuvat) pitää vain osata luopua. Mitalin kääntöpuolena minulla on täysin ehjä ja uusi puhelin, joten uutta ei tarvitse ostaa ennen kuin seuraavan käy uimassa. Myös kaikki AppStoresta ostamani kivat ohjelmat ja pelit sain ladattua ilman uutta maksua. Kun isä tulee käymään, hän tuo mukanaan tietokoneeni, jolta voin vähintään ladata kaiken hukkuneen musiikkini. Shazamilla tunnistettuja biisejä täytyy yrittää vain muistella.

Tikulla silmään, niin kuin sanotaan. Matka jatkuu...

Sunnuntaina lähdimme äitin, hänen kollegansa ja tämän vaimon kanssa pienelle automatkalle. Suuntasimme Melbourneen vievää rantatietä Etelään ja kiertelimme Highlandsia. Ensimmäiset valokuvat uuteen puhelimeeni otin paikallisella blowholella, joka pärskäytteli aaltojen ja ilmanpaineen voimalla vettä keskellä maata olevasta reiästä. Päivä vierähti reissulla mukavasti, mutta sää ei ollut koko matkaa täysin puolellamme, joten palaamme varmaankin samoille seuduille joskus myöhemmin.

Jatketaan pikakelauksella. Maanantaina lähdin herättyäni katsomaan Super Bowlia. Ottelu oli hyvä ja mielestäni oikea joukkue voitti. Green Bayn Lambeau Field onkin ainoa NFL-areena, jonka aulassa olen koskaan ollut.

Tiistaiaamuna äiti haki minut hotellilta ja ajoimme Woolloomooloon kaupunginosaan aivan Botanic Gardensiin viereen tekemään vuokrasopimusta uuteen kotiin. Taloon asettuminen vei kuitenkin aikansa ja purin tavarani vasta keskiviikkoiltana. Tiistai-iltana keskityin uuden mokkulan tarjoamaan ihmeelliseen Internetin maailmaan. Keskiviikon ohjelmassa oli yksi televisioitu NBA-ottelu, jota ennen yritin löytää Woolloomooloosta syötävää siinä onnistumatta. Jouduin käymään keskustassa ruokaa hakemassa.

Täytyy myöntää, että en ole viime viikon jälkeen edes etsinyt töitä. Olen tappanut aikaa katsomalla telkkaria, josta ei tule juuri mitään katsottavaa ennen kuutta (paitsi keskiviikkoisin ja perjantaisin, kun tulee NBAta) ja tietokoneen ääressä. Internetistä löytyy liian paljon tekemistä, joka on kivempaa kuin lähes toivoton töiden haku. Sen lisäksi olen ladannut muutaman legendaarisen dos-pelin; Transport Tycoon, Monkey Island 2, The Incredible Machine 2 ovat jo viihdyttäneet minua telkkarin pyörittäessä amerikkalaisia sitcomeja.

Vielä yksi uutinen. Turkulainen ystävättäreni ehdotti, että tekisimmie länsirannikon reissun yhdessä josku maaliskuun lopusta lähtien. Tämä on erittäinen hyvä uutinen, sillä ainakaan automatkaa en haluaisi yksin tehdä. En kuitenkaan usko, että voin lähteä matkaan ennen kuin olen tienannut rahaa. Kaksi viikkoa on nyt takana, mutta kuusi viikkoa, joina ehtisi vielä tehdä töitä ennen reissua on vielä jäljellä. Reissun jälkeen ehkä vielä muutama lisää. Huomenna ryhdyn uuteen työnhakuun laajalla Googletuksella. Aion myös käydä aamulenkillä, katsoa NBAta ja imuroida uuden asuntomme. Huhun mukaan Nicole Kidmanilla on asunto tässä samaisessa satamarakennuksessa ja tänään näinkin televisiosta neiti Kidmanin haastattelun, joka oli epäilemättä kuvattu tämän rakennuksen kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Me saamme huomenna vieraaksemme minuakin majoittaneen Marian Melbournesta. Muuten tämä viikonloppu on pyhitetty kotiutumiseen eli käymme IKEAssa ja käymme läpi kaikki asunnosta löytyvät viat. Ainakin TV-signaaleissa on jotain vikaa, mutta en tiedä onko se korjattavissa.

En usko, että hommat selviävät hetkessä, mutta uskon tilanteen parantuvan pikkuhiljaa. Ehkä töitä löytyy, ehkä ei. Parin viikon päästä käydään Canberrassa. Sen jälkeen isä tulee pariksi viikoksi seuraksemme. Ehkä seikkailen länsirannikolla matkailuautolla, ehkä tyydyn vain lentomatkoihin. Menneisyys on takanapäin eikä sitä voi muuttaa. Tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta nyt täytyy olla hyvä fiilis. Tapahtui mitä tapahtui, uskon että tämä reissu tulee muistoissani olemaan onnistunut.

OK, baibai, thänks.

Apinatarhaan

Hei!

Melkoiset reissut on takana ja neljään päivään mahtui kilometrejä ylä- ja alamäkineen iso liuta. Myös henkinen vuoristorata kävi jokaisella mahdollisella tasolla kaikilla nopeuksilla.

Ihan suunnitelmien mukaan ei menty. Ensimmäisenä päivänä suunnattiin talla pohjassa kohti länsirannikkoa hieman sateisesessa säässä. Varojen mahdollinen riittämättömyys huolestutti ja muuhun maailmaan täydellinen yhteyden katoaminen ahdisti Sa(n)kariamme, joten koti-ikävä riepotteli hullun lailla. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin Lake St. Clairin kansallispuistossa (edellisen postauksen toinen kuva). Siellä pieni kävely läheiselle järvelle nostatti hiukan mielialaa.

Ensimmäisen päivän lopetuspaikaksi valitussa Strahanissa ostettiin päivälliseksi kalaa ja ranskiksia. Jokiristeily päätettiin kuitenkin jättää väliin ja matka jatkui takaisin sisämaahan hyvän yöpymis-/pysähtymispaikan etsinnässä. Hyundai Getzin takapenkki kutsui näköalapaikalla kilometrin päässä rannikosta.

Toinen päivä aloitettiin seikkailumielellä ja pienen lenkin kautta löytyikin ensimmäinen huikea näköalapaikka. Sieltä suunnattiinkin Mt. Cradlen kansallispuistoon tavoitteena ajan kulutus ja kunnon kohottaminen oikein kunnollisella kävelyretkellä. Pienen etsinnän jälkeen löytyi minibussi, jonka kyydissä päästiinkin yhden järven päähän varsinaisesta kehtovuoresta. Suunnitelmissani oli näköalapaikalle kapuaminen, mutta ensiksi päätinkin kiertää järven, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle itse ykkösnähtävyyttä. Mukavan lenkin ja monien valokuvien jälkeen suuntasin kohti näköalapaikkaa. Viimeisessä tienhaarassa päätin kuitenkin tyytyä matkaamaan "helppoja" reittejä "keskivaikean" vuorikiipeilyn sijaan ja lähdin kulkemaan boardwalkia eli eräänlaisia pitkospuita pitkin kohti turisitkeskusta.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla söin lounasta ja jatkoin kävelyä aina viimeiselle pysähdyspaikalla, josta matkasin viimeiset kaksi kilometriä taas minibussin kyydissä takaisin parkkipaikalle. Matkan varrella näin paljon erilaisia puita ja erinäköisiä kukkuloita sekä aimo liudan pieniä liskoja. Tulipahan vastaan myös ihan oikeat pitkospuutkin.

Toisen päivän autoilu jatkuikin sitten kohti Tasmanian toiseksi suurinta kaupunkia, Launcestonia. Suoraa reittiä ei ollut, mutta luulen kartturoireeni sinne suorimman reitin ilman, että penkin läpi tuli kiveä takamukseen. Keskutassa oli melko hiljaista kauppojen mennessä kiinni ja baarien odottaessa asiakkaita, joten suuntasin Hungry Jack'siin nauttimaan puhelinverkkojen olemassaolon mahdollistamasta internetyhteydestä ja Whopper-ateriasta.

Interwebistä palattuani suuntasin takaisin keskustaan ja budjetoin itselleni lipun elokuviin katsomaan The Fighteria. Elokuva oli hyvä, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se kalpenee muiden näkemieni juttujen rinnalla.

Tuhlasin hieman bensaa etsiessäni syrjäistä pysäköimiseen ja nukkumiseen sopivaa kolkkaa, mutta semmoinen löytyi melko läheltä em. hampurilaisravintolaa moottoritien meluaidan meluttomalta puolelta. Nukahdin nopeasti erittäin väsyneenä.

Kolmatta päivää eli sunnuntaita oli tarkoitus viettää mahdollisimman pitkään Launcestonissa. Ensimmäiseksi jätin auton keskustaan ja suuntasin turisti-infoon, josta lunastin itselleni lipun jokiristeilylle katsastamaan paikallista luonnon erikoisuutta, Cataract Gorgea. Sitten suuntasin kaupunginpuistoon, joss ensimmäisenä vastaani tuli (se oli kyllä paikallaan ja minä liikuin, mutta...) APINAHÄKKI! Apinoiden elämä jaksoi kiinnostaa todella pitkään. Oli hierarkiaa ylläpitävää uhittelua, yrityksiä varastaa toisen kumppani ja ihan vaan läheisyyttä osoittavaa kaverin turkin huoltamista.

Puistosta suuntasin kaupoille, joista osa oli vielä kiinni. JB Hi-Fiä en löytänyt, mutta paikallisessa kirjakaupassa luin parhaiden Sci-Fi elokuvien kirjaa niin pitkään, että melkein myöhästyin risteilyltäni.

Risteily oli suuri pettymys ja tajuttuani, että olisin voinut nähdä enemmän autoilemalla ja maksamalla parkkimaksua 50 senttiä samalta ajalta kuin, mitä risteily kesti, teki mieleni pyytää rahat takaisin. Tämä rahanhukka sapetti minua vielä paikoitellen tämänkin päivän puolella. Zeniä odotellessa...

Autoilin katsastamaan Cataract Gorgen siltä puolelta, jota en vielä nähnyt eikä se ollut ainoastaan kaunis luonnonnähtävyys, vaan myös kaunis paikka viettää aikaa esim. perheen tai ystävien kanssa. Sapetukseni määrä hukkaan heitettyyn rahaan oli kuitenkin niin suuri, että lähdin pikaisesti liikkeelle.

Keskustasta löysin oikean tien ja suuntasin kohti itärannikkoa pohjoisen koukkauksen kautta. Autoilu maistui jälleen, mutta sää ei ollut puolellani. Ensimmäisellä näköalapaikalla oli vain hiukan pilvistä, mutta toisella oli niin pilvistä, että olin itsekin kirjaimellisesti pilvessä. Tiet mutkittelivat mäkiä ylös ja alas, mutta se oli oikeastaan vain siistiä, sillä olin löytänyt sopivan tyylin ajaa niitä ilman, että tuli paha olo.

Alkuillasta saavuin takaisin lähemmäs merenpintaa ja Bay of Fires -nimiselle alueelle. Siellä oli kuitenkin pilvistä ja hieman sateista. Söin illallistonnikalaleipäni hiekkarannalla ennen kuin suuntasin katsomaan tukien lahtea. Mieleni teki uimaan, mutta muilla uimareilla oli märkäpuvut. Sitäpaitsi ruokailtuani rupesi satamaan ihan kunnolla.

Luin taas ahkerasti karttaa ja löysin itseni viimeinkin tulien lahdelta. Se oli huikean näköinen paikka, mutta huono näkyvyys haittasi. Kello oli sen verran vähän vielä, että teki mieli jatkaa ajelua ja päätin jatkaa matkaa pitkin rannikkoa kohti Freycinet Peninsulaa ja Wineglass Bayta pitäen silmät auki halvan bensiinin varalta. Matkan varrella viihdytin itseäni simultaanitulkkamalla Beatlesin biisejä huonoksi suomeksi. Bensa-asemat olivat kuitenkin kiinni ja lopulta pysähdyin kauniiseen rantakaupunkiin Bicenoon, josta löysin täysin laillisen ilmaisen yöpymispaikan.

Aamulla tankkasin kyläpahaisen bensa-asemalla ja suuntasin kohti viinilasilahtea. Aurinko paistoi lupaavasti ja saavuinkin paikalle n. yhdeksän aikaan. Harkitsin käveleväni mahdollisesti itse Wineglass Bayn hiekkarannalle, mutta päätin kavuta ensiksi näköalapaikalle ja miettiä sitten, mitä tekisin seuraavaksi.

Matka ylös oli melko jyrkkä, mutta myös melko lyhyt. Aurinko oli juuri oikeassa suunnassa valokuvien kannalta, mutta jotenkin lahti ei näyttänyt niin hyvältä kuin turistilehdyköissä. Olin sen verran jo hikoillut, että päätin unohtaa hiekkarannalle edestakaisen kävelyn. Palasin takaisin parkkipaikalle vaihtoehtoista reittiä ja perillä näin pienen vallabin (kengurun pieni sukulainen) istumassa arkana pusikon varjossa.

Automatka jatkui jälleen ja seuraava kohteeni oli Oatlands niminen historiallinen kaupunki 1-moottoritien varrella. Vanhoja rakennuksia oli lukuisasti ja hieno tuulimyllykin löytyi. Kaupunki oli Melbournea vanhempi ja asukkaita oli huikeat 600. Vanhat talot oli ihan kivoja ja kaupunki on fiksussa paikassa kun eivät ole metsäpalot tai tulvat sitä koetelleet. Pysähdys oli kuitenkin lyhyt ja lisää historiaa lähdettiin etsimään Tasmanin niemimaalta Port Arthurista.

Karttaa luettiin taas ahkerasti ja moottoritieltä päästiinkin melko pian pois melko kuoppaiselle tielle katsomaan melkoisia maisemia. Tasman Peninsula tarjosi paljon kaunista luontoa ja kivaa mutkittelevaa tietä. Pysähdyin useaan otteeseen valokuvia ottamaan ja ihastelemaan luontoa. Olisin halunnut nähdä pikkuisia Tasmanian tuholaisia (Tasmanian Devil), mutta niiden pyhättöön maksoivat liput 30 dollaria, mikä oli aivan liian tyyris hinta meikäläisen budjetille. 25 dollaria liikeni kuitenkin Port Arthurin historiallisen vankitukikohdan sisäänpääsymaksuun, joka sisälsi lyhyen risteilyn luonnoliselle satama-alueelle.

Port Arthurista mukaan lähti valokuvia ja faktalehdykkä, mutta jos totta puhutaan, niin parisataa vuotta vanhat vankilanrauniot eivät puhutelleet minua läheskään yhtä paljoa kuin esim. Turun Linna tai Ars Nova (se arkeologinen museo Turussa). Australian historia on oikeastaan aika köykäinen juttu. Samat synkät jutut kuin Yhdysvalloilla (rasismi/kansanmurha yms. ihmisoikeusrikkomukset), mutta lyhyemmässä ajassa. Aboriginaalien menneisyys kiinnostaa minua paljon enemmän Lalli/Piispa-Henrikmäisellä tasolla kuin hikiset vangit, jotka karkoitettiin sateisesta Englannista lämpimään Oseaaniaan. Jos britit olisivat olleet fiksuja, olisivat he jättäneet vangit ja köyhät Britanniaan ja lähteneet itse Australiaan. Kunikaalliset olisivat voineet asettua eristyksiin Uuteen-Seelantiin tai Tasmaniaan.

Sata kilometriä myöhemmin olin palannut lentokentän ohitse paljon aiottua aikaisemmin Hobartiin syömään päivälliseksi jällen Whopper-ateriaa. Heti aterian jälkeen toteutettiin kuitenkin matkan nousujohteinen kliimaksi automatkalla Mount Wellingtonin huipulle. Aurinko laskeutuu sopivasti vuoren taakse, joten huipulta näki kaupungin loistavasti ilta-auringolla takaa valaistuna. Huipulla oli kuitenkin tuulista ja todella kylmä, joten sormet meinasivat jäätyä valokuvia ottaessa. Hyvällä miellellä olikin sitten helppo ajaa takaisin kantakaupunkiin odottamaan pimeää ja etsimään nukkuma-/parkkipaikkaa. Kun auto on kerran maksettu täksi yöksi niin ihan turha maksaa hostellista. Pimeä tuli hiljattain ja auto on parkissa Fitzroy Gardensin vieressä. Tästä on lyhyt matka bensa-asemalle ja autovuokraamoon. Näyttää uhkaavasti siltä, että palautan auton selvästi etuajssa, mutta en halua riskeerata bensarahojani reissulla Huon Valleyyn. Ei siellä ehkä ole mitään nähtävääkään...

Kiitos virtuaalimatkaseurasta. Oikean matkan tein ihan yksin ja monet maisemat ja villieläimet pidän ihan itselläni. Vielä neljä päivää Hobartissa ja sitten lennän äitini seuraksi Sydneyyn. Huomenna jälleen pizza- ja leffapäivä, mutta tärkeimpänä juttuna on työnhaku Sydneystä. Jos ei muuta irtoa niin menen vaikka voileipätaiteilijaksi maanaliseen ciabattaravintolaan.

Peace!

Tylsää, tylsää

Tiedän, että tämä on jo toinen Ultra Bran inspiroima otsikko, mutta se kuvaa osuvaakin osuvammin viime päiviä.

Perjantaina ystävämme Ms. S oli ilmestynyt hostellille ja sain hieman avautua ärsyttävistä ihmisistä. TVstä tuli kaksi NBA-ottelua, joten päivälliseen asti riitti tekemistä. Mutta sitten Ms. S lähti ja ilta oli melko tylsä. Kävin katsastamassa, jälleen kerran, JB Hi-Fin allesmyynnin tarjonnan. Communityn ensimmäinen kausi lähti mukaani tuplasti alennettuun 16 dollarin hintaan. Siinä olikin sitten viihdettä melkein koko illaksi. Lisäksi aloitin lukemaan "A Spot of Bother" nimistä 500-sivuista teosta. Neljäsosan luettuani voin sanoa, että kirja on... öö, kiva.

Ennen pitkää tylsistyin hostellihuoneeseeni ja monien jo mennessä nukkumaan lähdin etsimään Hobartin yöelämää. Se vaikutti paljaalla silmällä melko vilkkaalta, mutta kaivettuani yöelämäsuurennuslasini esiin huomasin, että kaikissa baareissa oli oikeastaan ihan sama meininki. Live-musiikkia ja samoja ikivihreitä soitettiin melkein joka kuppilassa. Tyydyin pizzaslaissiin ja kokispullon, joiden kanssa palasin hostellin ruokalaan lueskelemaam kirjaa. Fiilis oli outo, mutta lopulta alkoi minuakin väsyttämään ja painuin pehkuihin.

Lauantaina olin aikeissa lähteä Mt. Wellingtonille, mutta nukuin huonosti ja päätin nauttia vihdoinkin aurinkoisesta säästä Salamancan markkinoilla. Kaikki kojut eivät olleetkaan samoja kuin viikkoa aikaisemmin, joten nähtävää oli jälleen. Mt. Wellingtonin näkeminen sai minut haluamaan sen huipulle entistä enemmän. Jatkoin vielä ulkoilua istumalla lähimmällä uimarannalla reilun tunnin. Olin varustautunut uimahouilla, mutta veden lämpötila oli vain 16 astetta, joten tyydyin kahlaamaan ja kastelemaan tukkani suolavedellä. Uudessa-Seelannissa vaikutus oli hiuksia pehmentävä, mutta tällä kertaa suolavesi käyttäytyi kuin muotoiluvaahto ja kuontaloni muistuttikin erään punatukkaisen talkshow-juontajan tukkaa hiusteni kuivuttua. Ulkoilusta uupuneena vietin loppupäivän hostellilla ja ilta oli jälleen tylsääkin tylsempi ja katsoin melkolailla DVDitä.

Tänään oli siis tarkoitus viimeinkin mennä Mt. Wellingtonille, mutta nukuin jälleen erittäin huonosti ja viimeaikoina öitäni elävöittäneiden unien jälkeen olin herättyäni klo 11:40 melko väsynyt. Söin aamiaista ja päätin kaikesta huolimatta, että lähden todellakin tutustumaan vuoreen. Pakkasin repun, laitoin aurinkorasvaa ja löysin bussipysäkin. Aikataulun mukaan edellinen bussi oli mennyt varttia aikaisemmin ja seuraava lähtisi puoltatoista tuntia myöhemmin. Mönkään meni taas. Palasin hostellille ja nautin NFLn pudotuspeliottelusta lempijoukkeeni Green Bayn ja Atlantan välillä. GB teki vastustajistaan helposti palttua alun takkuilun jälkeen.

Sitten onkin taas nautittu DVDistä ja valmisteltu autoilusoittolistoja. Huomenna sataa, joten ensimmäinen juttu taitaa olla jälleen NFLn pudotuspelit ja sen jälkeen tuttua peruskauraa. Yli kolme viikkoa olen viettänyt jo Hobartissa enkä ole käynyt edes ilmaisessa museossa parin korttelin päässä saatika siellä Mt. Wellingtonilla. Ehkä museovierailu onnistuu huomenna. Tiistaina aion mennä elokuviin ja keskiviikkona pesen pyykkiä. Eli perjantaita odotellessa...

Aikaa on siis kulunut ja edelleen sitä pitää tappaa. Ehkä elämäni saa uutta tarkoitusta, kun aloitan huomenna työnhaun Sydneystä helmi- ja maaliskuuksi. Yritän löytää jotain, jonka parissa päivät kuluisivat mukavasti ja joka mahdollistaisi myös ajanvieton äitini kanssa. Tällä hetkellä ei ole tiedossa, missä tarkkaan ottaen asumme tai juuri mikään muukaan, mutta yritän löytää töitä kantakaupungista, joten asuinpaikalla ei ole paljoa väliä.

Enpäs ollutkaan edes ajatellutkaan asiaa aikaisemmin. Tuntuu hyvältä. Ylipäätään tulevien juttujen ajattelu saa hyvälle mielelle eikä jälkeenpäin viisi viikkoa Tasmaniassa varmaankaan tunnu hirveän pitkältä ajalta. Mutta täytyy myöntää, että kahdeksan kuukautta Ausseissa saattoi olla liian iso kakkupala. Paremmalla budjetilla olisi lyhyemmässä ajassa saattanut nähdä saman tai enemmän. Toisaalta henkistä kasvua (tai kyllästymistä) ei olisi tapahtunut yhtä paljoa esim. kuudessa kuukaudessa. Tasmaniassa ihanneaika olisi voinut olla viikko, korkeintaan kaksi. Toisaalta mantereen puolella on varmasti paikkoja, joissa viipyisi kauemminkin esim. Perth tai ehkä Adelaide. Mene ja tiedä, sehän nähdään. Sen kyllä sanon (tai kirjoitan), että mitään en aio katua, mikä toisaalta vaatii matkabudjettia paisuttava mukavan duunin Sydneyssä. Sitä siis etsimään.

No, oli mukava taas lätistä. Kuullaan parin päivän päästä. Nyt katson Mullan allaa... Hei hei!

PS. Nataliesta päästiin eroon perjantaina ja belgialainen uutta vuottakin kanssamme viettänyt Nicolas, josta tykkäsin, lensi saarelta eilisiltana. Nyt jäljellä on vain minä ja Jonas, joka luulee, että olemme hyviäkin kavereita ("Do I have to break up with him?") Onneksi hän käy sentään töissä, ettei tarvitse koko päivää vältellä hänen ärsyttävää naamaansa.

Heartbreak Kid

Yesterday me and Boaz drove down the something something peninsula to a beach in Frankston. He picked me up after eleven and we got there around one PM. It wasn't very warm so we ate at Subway, drove up to Portsea and returned to the beach. It was empty. Windy and deserted. The views were nice -- You could actually see the silhouette of the city on the opposite shore. An hour later we decided to go back home.

Now, what follows may shock some readers but the shock will pass before my arse is back in Finland so I don't care. I've been honest so far and there's no reason to stop now.

On our way home, Louise called me from Rochford and asked me what I was doing. My alarms didn't go off immediately since I was surprised to be getting a call from someone not named Sascha, Ana or Helmut (or Boaz). Then she asked me if we could hang out later and I said "sure, I'll call you back". The truth was I'd rather do something fun with Boaz or nothing at all. But we decided that some dinner and a movie at Boaz' house would be good. So we headed there and texted Lou to come there too.

I was exhausted when we got to Boaz' place at around 4:30. When Lou came she practically sat on me to get close to me. I was starting to get scared. Then we watched the movie (National Treasure 2!) and that's when things started to get ugly. She kept playfully poking me and if my hand was anywhere near hers she tried to grab it. I had to place my left hand in places she couldn't reach not to be annoyed by her advances.

If it was me I'd try to find out if the other person is attracted to me before making a physical move like that. I dunno if she's madly in love with me or just really, really bad at reading other people's emotions, probably the latter and I felt harassed by her.

After the movie I had to get a lift home from her. When we arrived at Summit Road she told me that she liked me and I... said nothing. I didn't want to say "I like you too, but"... The fact that I goof around at work and she laughs at my jokes doesn't make her attractive. Nice and likable maybe. But throwing herself at me without any interest in my intentions? Desperate and pathetic.

I got out of the car and went inside feeling tired and, honestly, angry. I felt I had one friend less while I had done nothing wrong. Is it a surprise that I'm not attracted to her? The only mistake I did was say yes when she asked if we'd like to hang out later. But I didn't realize how she felt until after the phone call. And it was too late after that.

I have to add that Ana told me a rumor about Louise and her past as a man-eater, but I don't think it really factored here. I don't believe she likes me "that way" and I actually hope that she doesn't because that would mean I didn't break her heart. Although I would be offended that she thought I'd be that easy. The other option -- that she really likes me -- is just filled with awkwardness, but she might not be working at Rochford that much anyway.

Today at work was nothing spectacular. The whole ordeal had actually made me feel a little homesick overnight and I thought about a lot of people and days back home while doing the wires on Helmut's rows of vines. It was a sunny day and I turned my thoughts from home to planning/daydreaming about my future travels in Australis. Once I got home from work I took my daydreaming to the computer to calculate gas expenses and check rental car, flight and hotel expenses. Here are some of my plans:

1. My mom might come for a one night visit to Melbourne the third weekend from now.

2. This morning (last night for him) my brotherman let me know that he'd made hotel reservations for us in Sydney. I'll be down there from the 22nd until the 30th of November.

3. I'll stay at Rochford through the concert season and might be leaving a week after the the last one (INXS on Feb 6th) on the 15th of February. The rest of February and March would be spent in Tasmania and Sydney. I'd like to go to TAS by sea, drive around and fly to SYD from Hobart. I might work in a bar in Sydney to inflate my budget and maybe even stay with my mom if she comes to work there. *fingers crossed* Plus, I'd have to see Canberra too.

4. April (maybe late March too) would be dedicated to road tripping, Into The Wild style. I'm thinking of getting a Jucy campervan and driving it around the continent to Adelaide, Perth, Broome, possibly Uluru, Darwin and eventually Cairns.

5. In New Zealand I'd rent another Jucy (it's even cheaper there) and drive around the north island. Tonga and Samoa are yet to be planned, but if I run out of Australian money, I'll gladly get by with my Finnish Visa if it comes to that.



...Now, I just have to take it day by day. Tomorrow I work outside. Saturday will be a function. Next Tuesday is Melbourne Cup day -- Melbourne Cup is some kind of horserace -- so I don't know which days I will have off. I have to secure plain tickets for my trip to Sydney and be patient about that. Meanwhile I'll keep on working, watching DVDs, reading and making new friends.

Now go listen to Pat Benatar's Heartbreaker or "George Steinbrenner's" version from the last seasons of Seinfeld.