Apinatarhaan

Hei!

Melkoiset reissut on takana ja neljään päivään mahtui kilometrejä ylä- ja alamäkineen iso liuta. Myös henkinen vuoristorata kävi jokaisella mahdollisella tasolla kaikilla nopeuksilla.

Ihan suunnitelmien mukaan ei menty. Ensimmäisenä päivänä suunnattiin talla pohjassa kohti länsirannikkoa hieman sateisesessa säässä. Varojen mahdollinen riittämättömyys huolestutti ja muuhun maailmaan täydellinen yhteyden katoaminen ahdisti Sa(n)kariamme, joten koti-ikävä riepotteli hullun lailla. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin Lake St. Clairin kansallispuistossa (edellisen postauksen toinen kuva). Siellä pieni kävely läheiselle järvelle nostatti hiukan mielialaa.

Ensimmäisen päivän lopetuspaikaksi valitussa Strahanissa ostettiin päivälliseksi kalaa ja ranskiksia. Jokiristeily päätettiin kuitenkin jättää väliin ja matka jatkui takaisin sisämaahan hyvän yöpymis-/pysähtymispaikan etsinnässä. Hyundai Getzin takapenkki kutsui näköalapaikalla kilometrin päässä rannikosta.

Toinen päivä aloitettiin seikkailumielellä ja pienen lenkin kautta löytyikin ensimmäinen huikea näköalapaikka. Sieltä suunnattiinkin Mt. Cradlen kansallispuistoon tavoitteena ajan kulutus ja kunnon kohottaminen oikein kunnollisella kävelyretkellä. Pienen etsinnän jälkeen löytyi minibussi, jonka kyydissä päästiinkin yhden järven päähän varsinaisesta kehtovuoresta. Suunnitelmissani oli näköalapaikalle kapuaminen, mutta ensiksi päätinkin kiertää järven, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle itse ykkösnähtävyyttä. Mukavan lenkin ja monien valokuvien jälkeen suuntasin kohti näköalapaikkaa. Viimeisessä tienhaarassa päätin kuitenkin tyytyä matkaamaan "helppoja" reittejä "keskivaikean" vuorikiipeilyn sijaan ja lähdin kulkemaan boardwalkia eli eräänlaisia pitkospuita pitkin kohti turisitkeskusta.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla söin lounasta ja jatkoin kävelyä aina viimeiselle pysähdyspaikalla, josta matkasin viimeiset kaksi kilometriä taas minibussin kyydissä takaisin parkkipaikalle. Matkan varrella näin paljon erilaisia puita ja erinäköisiä kukkuloita sekä aimo liudan pieniä liskoja. Tulipahan vastaan myös ihan oikeat pitkospuutkin.

Toisen päivän autoilu jatkuikin sitten kohti Tasmanian toiseksi suurinta kaupunkia, Launcestonia. Suoraa reittiä ei ollut, mutta luulen kartturoireeni sinne suorimman reitin ilman, että penkin läpi tuli kiveä takamukseen. Keskutassa oli melko hiljaista kauppojen mennessä kiinni ja baarien odottaessa asiakkaita, joten suuntasin Hungry Jack'siin nauttimaan puhelinverkkojen olemassaolon mahdollistamasta internetyhteydestä ja Whopper-ateriasta.

Interwebistä palattuani suuntasin takaisin keskustaan ja budjetoin itselleni lipun elokuviin katsomaan The Fighteria. Elokuva oli hyvä, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se kalpenee muiden näkemieni juttujen rinnalla.

Tuhlasin hieman bensaa etsiessäni syrjäistä pysäköimiseen ja nukkumiseen sopivaa kolkkaa, mutta semmoinen löytyi melko läheltä em. hampurilaisravintolaa moottoritien meluaidan meluttomalta puolelta. Nukahdin nopeasti erittäin väsyneenä.

Kolmatta päivää eli sunnuntaita oli tarkoitus viettää mahdollisimman pitkään Launcestonissa. Ensimmäiseksi jätin auton keskustaan ja suuntasin turisti-infoon, josta lunastin itselleni lipun jokiristeilylle katsastamaan paikallista luonnon erikoisuutta, Cataract Gorgea. Sitten suuntasin kaupunginpuistoon, joss ensimmäisenä vastaani tuli (se oli kyllä paikallaan ja minä liikuin, mutta...) APINAHÄKKI! Apinoiden elämä jaksoi kiinnostaa todella pitkään. Oli hierarkiaa ylläpitävää uhittelua, yrityksiä varastaa toisen kumppani ja ihan vaan läheisyyttä osoittavaa kaverin turkin huoltamista.

Puistosta suuntasin kaupoille, joista osa oli vielä kiinni. JB Hi-Fiä en löytänyt, mutta paikallisessa kirjakaupassa luin parhaiden Sci-Fi elokuvien kirjaa niin pitkään, että melkein myöhästyin risteilyltäni.

Risteily oli suuri pettymys ja tajuttuani, että olisin voinut nähdä enemmän autoilemalla ja maksamalla parkkimaksua 50 senttiä samalta ajalta kuin, mitä risteily kesti, teki mieleni pyytää rahat takaisin. Tämä rahanhukka sapetti minua vielä paikoitellen tämänkin päivän puolella. Zeniä odotellessa...

Autoilin katsastamaan Cataract Gorgen siltä puolelta, jota en vielä nähnyt eikä se ollut ainoastaan kaunis luonnonnähtävyys, vaan myös kaunis paikka viettää aikaa esim. perheen tai ystävien kanssa. Sapetukseni määrä hukkaan heitettyyn rahaan oli kuitenkin niin suuri, että lähdin pikaisesti liikkeelle.

Keskustasta löysin oikean tien ja suuntasin kohti itärannikkoa pohjoisen koukkauksen kautta. Autoilu maistui jälleen, mutta sää ei ollut puolellani. Ensimmäisellä näköalapaikalla oli vain hiukan pilvistä, mutta toisella oli niin pilvistä, että olin itsekin kirjaimellisesti pilvessä. Tiet mutkittelivat mäkiä ylös ja alas, mutta se oli oikeastaan vain siistiä, sillä olin löytänyt sopivan tyylin ajaa niitä ilman, että tuli paha olo.

Alkuillasta saavuin takaisin lähemmäs merenpintaa ja Bay of Fires -nimiselle alueelle. Siellä oli kuitenkin pilvistä ja hieman sateista. Söin illallistonnikalaleipäni hiekkarannalla ennen kuin suuntasin katsomaan tukien lahtea. Mieleni teki uimaan, mutta muilla uimareilla oli märkäpuvut. Sitäpaitsi ruokailtuani rupesi satamaan ihan kunnolla.

Luin taas ahkerasti karttaa ja löysin itseni viimeinkin tulien lahdelta. Se oli huikean näköinen paikka, mutta huono näkyvyys haittasi. Kello oli sen verran vähän vielä, että teki mieli jatkaa ajelua ja päätin jatkaa matkaa pitkin rannikkoa kohti Freycinet Peninsulaa ja Wineglass Bayta pitäen silmät auki halvan bensiinin varalta. Matkan varrella viihdytin itseäni simultaanitulkkamalla Beatlesin biisejä huonoksi suomeksi. Bensa-asemat olivat kuitenkin kiinni ja lopulta pysähdyin kauniiseen rantakaupunkiin Bicenoon, josta löysin täysin laillisen ilmaisen yöpymispaikan.

Aamulla tankkasin kyläpahaisen bensa-asemalla ja suuntasin kohti viinilasilahtea. Aurinko paistoi lupaavasti ja saavuinkin paikalle n. yhdeksän aikaan. Harkitsin käveleväni mahdollisesti itse Wineglass Bayn hiekkarannalle, mutta päätin kavuta ensiksi näköalapaikalle ja miettiä sitten, mitä tekisin seuraavaksi.

Matka ylös oli melko jyrkkä, mutta myös melko lyhyt. Aurinko oli juuri oikeassa suunnassa valokuvien kannalta, mutta jotenkin lahti ei näyttänyt niin hyvältä kuin turistilehdyköissä. Olin sen verran jo hikoillut, että päätin unohtaa hiekkarannalle edestakaisen kävelyn. Palasin takaisin parkkipaikalle vaihtoehtoista reittiä ja perillä näin pienen vallabin (kengurun pieni sukulainen) istumassa arkana pusikon varjossa.

Automatka jatkui jälleen ja seuraava kohteeni oli Oatlands niminen historiallinen kaupunki 1-moottoritien varrella. Vanhoja rakennuksia oli lukuisasti ja hieno tuulimyllykin löytyi. Kaupunki oli Melbournea vanhempi ja asukkaita oli huikeat 600. Vanhat talot oli ihan kivoja ja kaupunki on fiksussa paikassa kun eivät ole metsäpalot tai tulvat sitä koetelleet. Pysähdys oli kuitenkin lyhyt ja lisää historiaa lähdettiin etsimään Tasmanin niemimaalta Port Arthurista.

Karttaa luettiin taas ahkerasti ja moottoritieltä päästiinkin melko pian pois melko kuoppaiselle tielle katsomaan melkoisia maisemia. Tasman Peninsula tarjosi paljon kaunista luontoa ja kivaa mutkittelevaa tietä. Pysähdyin useaan otteeseen valokuvia ottamaan ja ihastelemaan luontoa. Olisin halunnut nähdä pikkuisia Tasmanian tuholaisia (Tasmanian Devil), mutta niiden pyhättöön maksoivat liput 30 dollaria, mikä oli aivan liian tyyris hinta meikäläisen budjetille. 25 dollaria liikeni kuitenkin Port Arthurin historiallisen vankitukikohdan sisäänpääsymaksuun, joka sisälsi lyhyen risteilyn luonnoliselle satama-alueelle.

Port Arthurista mukaan lähti valokuvia ja faktalehdykkä, mutta jos totta puhutaan, niin parisataa vuotta vanhat vankilanrauniot eivät puhutelleet minua läheskään yhtä paljoa kuin esim. Turun Linna tai Ars Nova (se arkeologinen museo Turussa). Australian historia on oikeastaan aika köykäinen juttu. Samat synkät jutut kuin Yhdysvalloilla (rasismi/kansanmurha yms. ihmisoikeusrikkomukset), mutta lyhyemmässä ajassa. Aboriginaalien menneisyys kiinnostaa minua paljon enemmän Lalli/Piispa-Henrikmäisellä tasolla kuin hikiset vangit, jotka karkoitettiin sateisesta Englannista lämpimään Oseaaniaan. Jos britit olisivat olleet fiksuja, olisivat he jättäneet vangit ja köyhät Britanniaan ja lähteneet itse Australiaan. Kunikaalliset olisivat voineet asettua eristyksiin Uuteen-Seelantiin tai Tasmaniaan.

Sata kilometriä myöhemmin olin palannut lentokentän ohitse paljon aiottua aikaisemmin Hobartiin syömään päivälliseksi jällen Whopper-ateriaa. Heti aterian jälkeen toteutettiin kuitenkin matkan nousujohteinen kliimaksi automatkalla Mount Wellingtonin huipulle. Aurinko laskeutuu sopivasti vuoren taakse, joten huipulta näki kaupungin loistavasti ilta-auringolla takaa valaistuna. Huipulla oli kuitenkin tuulista ja todella kylmä, joten sormet meinasivat jäätyä valokuvia ottaessa. Hyvällä miellellä olikin sitten helppo ajaa takaisin kantakaupunkiin odottamaan pimeää ja etsimään nukkuma-/parkkipaikkaa. Kun auto on kerran maksettu täksi yöksi niin ihan turha maksaa hostellista. Pimeä tuli hiljattain ja auto on parkissa Fitzroy Gardensin vieressä. Tästä on lyhyt matka bensa-asemalle ja autovuokraamoon. Näyttää uhkaavasti siltä, että palautan auton selvästi etuajssa, mutta en halua riskeerata bensarahojani reissulla Huon Valleyyn. Ei siellä ehkä ole mitään nähtävääkään...

Kiitos virtuaalimatkaseurasta. Oikean matkan tein ihan yksin ja monet maisemat ja villieläimet pidän ihan itselläni. Vielä neljä päivää Hobartissa ja sitten lennän äitini seuraksi Sydneyyn. Huomenna jälleen pizza- ja leffapäivä, mutta tärkeimpänä juttuna on työnhaku Sydneystä. Jos ei muuta irtoa niin menen vaikka voileipätaiteilijaksi maanaliseen ciabattaravintolaan.

Peace!